Jyrki Vesikansan esitelmä – J.K. Paasikivi ja P.E. Svinhufvud

Esitelmä Hämeenlinnan Paasikivi-seurassa 27.11.2015

Arvoisat kuulijat

On ilo ja hieman kunniakin päästä puhumaan isoäitini synnyinkaupungin Raatihuoneessa. Sen hän varmaan näki lähes päivittäin kulkiessaan Suomen kasarmeilta kouluunsa helmikuun manifestin aikaan. Tämän päivän sankari oli silloin toki jo jättänyt Hämeenlinnan lyseon ja aloitteli uraansa muun muassa Lahden yhteiskoulun laulunopettajana.

Suomen itsenäistymisen satavuotishetken lähestyessä kiinnostus on suuntautumassa uudelleen tuon vaiheen avainhenkilöihin, vaikka valtiollinen Suomi 100-hanke onkin toistaiseksi painottanut fantastista tulevaisuutta ja tämän päivän sirkushuveja. Eiköhän vähitellen sentään havahduta siihen, että itsenäistyminen oli kansakunnalle niin sanottu kova juttu, jota voi juhlia ainakin kerran sadassa vuodessa.

*

Otin teemakseni Juho Kusti Paasikiven ja Pehr Evind Svinhufvudin vertailun osin siksi, että jouduin kymmenisen vuotta sitten P.E. Svinhufvudin muistosäätiön hallituksen puheenjohtajaksi akateemikko Eino Jutikkalan havaittua, että ehkä pitäisi 97-vuotiaana etsiä tehtävään nuorempi henkilö. Vaikea haasteesta oli kieltäytyä. En tosin tiennyt, että pian olisi edessä monivuotinen taistelu Luumäen Kotkaniemen pelastamiseksi huutokaupalta. Onneksi sota päättyi äsken onnellisesti — ainakin joksikin aikaa.

Professori Martti Häikiö tekee parhaillaan Ukko-Pekan uutta elämäkertaa ja käsittelee siinä myös avainhenkilöiden keskinäisiä suhteita pelkäämättä tabuihin koskemista. Tällöin kuvaan tulee Paasikiven ja Svinhufvudin rinnalle Carl Gustaf Mannerheim, joka tunnetusti äänestettiin äskettäin suurimmaksi suomalaiseksi. Häntä käsittelevä kirjallisuus on laaja, mutta monia aspekteja on vasta hipaistu. Paasikivestä on yhden opettajani, professori Tuomo Polvisen viisiosainen, melko tuore elämäkerta, mutta tutkittavaa riittää Juho Kustissakin.

Poliittisten tekojen ja tapahtumien ohella olisi syytä paneutua lisää valtiomiesten persoonaan ja perhetaustaan. Heilläkin on intimiteettisuojansa, mutta etäisyyttä lienee jo riittävästi objektiiviseen tarkasteluun. Tokaisihan Paasikivikin vanhoilla päivillään, että “häntä arvostetaan ja jopa ihaillaan, kun kaikki luokkatoverit ovat kuolleet”. No — luokkatoverit, kuten Ernst Nevanlinna, olivat olleet Paasikivelle tärkeitä. Heistä yhdestä, Into Konrad Inhasta ilmestyi juuri Panu Rajalan elämäkertaromaani. Olen itsekin sivunnut Inhaa Uuden Suomettaren historian osalta.

*

Perhetaustan osalta olisi helppo asettaa kolmikko aivan eri kategorioihin. Svinhufvudit ovat Ritarihuoneella suku numero 7, Mannerheimit peräti kreivillis-vapaaherrallista ylhäisaatelia. Polvisen mielestä puolestaan “Suomen presidenttien sarjassa Juho Kusti Paasikiven lähtökohdat olivat selvästi ´alhaisimmat´”. Tämä kuva on kuitenkin puutteellinen ja rajautuu Paasikiven osalta hänen lähimpään kotipiiriinsä. Sitä paitsi voi todeta, että vaikka Urho Kekkonen kasvoi teollisuuden toimihenkilön perheessä — siis tuolloin varsin turvatuissa oloissa — hänen mieslinjaisista esivanhemmistaan ei löydy ainuttakaan talollista, vaan enintään torppareita. Presidentin äiti oli toki Kangasniemen talollisten sukua. Ilmeisesti Emilia Pylvänäinen näki pitäjään saapuneen metsämiehen lahjakkuuden.

Niin Svinhufvudin kuin Paasikiven sukujuuria on Vanajan rantamilla Sääksmäellä, joka vielä minun osakunta-aikanani kuului Kanta-Hämeeseen. Presidentit olivat jopa sukua toisilleen. (Jaossa on summittainen sukupuu.)

Paasikiven äidinäiti Helena Pastell kuului Sääksmäen keskeiseen talollissukuun, jonka maille — Roukon, Naakan ja Tohkan rustholleihin — on rakennettu nykyisen Valkeakosken keskusta. Helena avioitui Lempäälän Kuokkalan Tärrän isännän Antin kanssa, mutta talonpito ei sujunut ja Paasikiven äiti Karoliina muutti töihin kaupunkiin ja omaksui sukunimes Selin. Ennen avioliittoaan kauppias Johan August Hellstenin kanssa Karoliina ehti saada aviottoman tyttärenkin eli tulevan presidentin sisarpuolen. Hellstenin sukujuuret olivat Oriveden talollisissa.

Svinhufvud af Qvalstad-suku on puolestaan lähtöisin Taalainmaalta, mutta kuten Matti Kuusi on huomauttanut, suku suomalaistui myös geneettisesti viidessä sukupolvessa sen jälkeen, kun karoliiniluutnatti Per Gustaf Svinhufvud oli Suuren Pohjan sodan loppuvaiheissa avioitunut valtakunnan länsipuoliskolle paenneen Sääksmäen Rapolan perijättären Margareetta Rutenhjelmin kanssa. 1681 aateloitu Ruuth-suku oli lähtöisin Vanajan Luhtialasta, mutta naimakaupoilla Stjernkors- eli Särkilahti-suvun kanssa saanut muun muassa Sääksmäen Rapolan ratsutilan. Luutnantti Svinhufvud tuli siis kotivävyksi Vanajan rannalle, mutta kuoli jo 36-vuotiaana, joten Margareetta-rouva joutui pyörittämään yksin Rapolaa ja kuusilapsista perhettä. Ennen vuoden 1918 torpparivapautusta Rapolassa oli maata noin 300 hehtaaria. Se ei siis ollut valtava kartano.

Myös Paasikiven äidin suku eli Pastellit olivat pariakin reittiä myöten sukua Rutenhjelmeille ja Stjernkorseille, joten Ukko-Pekka ja Juho Kusti olivat keskenään niin sanotut seitsemännet serkut. Siis paljon lähempää sukua keskenään kuin vaikkapa nykyiset Svinhufvudit ja paljon puhuttu Ruotsin prinssi Daniel. Molempien presidenttien sukupuussa on useita serkusavioliittoja; joku geneetikko pystynee arvioimaan, mitä tämä vaikutti vaikkapa Paasikiven kuuluisaan temperamenttiin. Säädynmukaisia puolisoita ei ollut kuitenkaan helppo löytää edes rusthollarisuvuissa, mutta niihin saatiin usein puolisoita pappiloiden runsaista tytärkatraista. Tämä vaikutti myös rahvaan lasten sivistykseen.

*

Tavanomaisissa oloissa Svinhufvud ja Paasikivi olisivat voineet jopa tiedostaa yhteiset juurensa Sääksmäellä. Sen havaitsemiseen riittää edelleen pistäytyminen pitäjän hautuumaalla — sukujen hautakiviä on runsaasti jäljellä. Molemmille suhde sukutaustaan oli kuitenkin traumaattinen.

Silloinen Johan Gustav Hellsten menetti äitinsä jo nelivuotiaana ja isänsäkin murrosikään päästyään. Hän jäi pikkukauppias-tätinsä hoiviin. Paasikivellä ei ollut sittemmin juuri mitään yhteyksiä sukuihinsa, vaan hän loi uransa itse. Päiväkirjassaan 1950-luvulla hän hämmästelee, kun kenraali Kustaa Tapola osoitti ylipäällikölle melko läheisen sukulaisuuden. Maria Pastell oli näet avioitunut 1781 Lempäälän Tapolan Mikko-isännän kanssa.

Svinhufvudin suhde synnyinseutuunsa oli vielä traumaattisempi. Kun Paasikivestä tuli Hämäläis-Osakunnan kuraattori ja aikanaan kunniajäsen, Svinhufvud liittyi äitinsä suvun jäljillä Savokarjalaiseen Osakuntaan. Presidenttikaudella hänelle järjestettiin toki nostalginen vierailu Sääksmäellä, johon kuului muun muassa kirkkovenematka Rapolasta Vanajan yli Visavuoreen, mutta Ukko-Pekan tunteet lienevät olleet selällä hämmentyneitä. Hän oli toki syntynyt Rapolassa, kuten pihalle pystytetty muistokivi kertoo. Merikapteeni-isä kuitenkin kuoli Kreikan vesillä Pehr Evindin ollessa parivuotias ja heti perään isoisä ampui itsensä Rapolan pihalla talousvaikeuksien takia. Velkainen Rapola myytiin ja Olga-äiti muutti kahden pienen lapsensa kanssa Helsinkiin elättäen perheen J.V. Snellmanin johtaman Hypoteekkiyhdistyksen konttoristina.

Sekä Paasikivellä että Svinhufvudilla oli siis hankala lapsuus — ja niin oli Gustaf Mannerheimillakin, tosin omalla tasollaan. Robert-isä sotki asiansa ja pakeni uuden puolisonsa kanssa Ranskaan jättäen kreivitär Helene Mannerheimin pärjäämään, miten pystyi. Hän kuului sentään keskeiseen von Julinien teollisuussukuun ja lapset saatiin eteenpäin elämässä. Eikä Robert Mannerheimkään niin kelvoton ollut kuin toisinaan väitetään — hän palasi Suomeen ja toi Systema-yhtiönsä kautta nykyaikaisen konttoritekniikan tänne.

Sen sijaan kolmikon nuoruusvuodet poikkesivat kovasti toisistaan. Gustaf Mannerheim siirtyi tunnetusti Venäjälle ja palasi Suomeen pysyvämmin vasta joulukuussa 1917, kun suuriruhtinaskunta oli jo julistettu itsenäisesti. Svinhufvud keskittyi opintoihin, valmistui nopeasti nykyisin käsittein oikeustieteen lisensiaatiksi eikä osallistunut KPT-kauden kiihkeään ylioppilaspolitiikkaan. Toki hän oli maltillisesti suomenmielinen. Paasikivi oli sen sijaan jo Hämeenlinnan lyseossa toveripiirinsä ykkönen ja sitten keskeinen ylioppilasjohtaja YL:n varajohtajuutta myöten. Samalla hän opiskeli vauhdikkaasti. Molemmat ehtivät sentään riiustella solmien melko varhain avioliiton. Mannerheimin avioelämä oli tunnetusti onnetonta.

Hyvät kuulijat

On varmaan jo aika vertailla valtiomiehiä myös poliittisesti. Yleinen käsitys sodanjälkeisessä Suomessa on kai ollut, että Paasikivi oli realistinen valtiomies, joka ymmärsi ottaa huomioon Venäjän “legitiimit strategiset intressit”. Svinhufvud sen sijaan nähtiin usein isänmaallisena, mutta epärealistisena ja ehkä jopa yksinkertaisena idealistina, joka ei sietänyt Neuvostoliittoa, kommunismia eikä edes sosiaalidemokraattien osallistumista maan hallitukseen. Jo 1918 E,.G. Palmén epäili Paasikiven hermojen kestämistä, mutta arvioi hänet sentään kyvyiltään ylivoimaiseksi toki eri puoluetta edustaneeseen Svinhufvudiin verrattuna.

Paasikivi sijoittui suurin suomalainen-äänestyksessä sijalle 23. ja Svinhufvud sijalle 67. Matti Nykänen nousi sijalle 11.

Kuten arvaatte, kuva on vivahteikkaampi.

Koulukirjojen mukaan Paasikivi edusti sortovuosina myöntyvyyttä, Svinhufvud passiivista vastarintaa eli perustuslaillisuutta. (Sivuutan tässä sen, että professori Matti Klingen mielestä mitään sortovuosia ei ollutkaan — tyhmät suomalaiset eivät vain ymmärtäneet suurvallan asemaa.) Molemmissa perussuuntauksissa oli kuitenkin kaksi pääryhmää.

Vanhasuomalaiset jakaantuivat jokseenkin ehdotonta myöntyvyyttä edustaviin yrjökoskislaisiin ja keskitietä kulkeviin J.R. Danielsonin kannattajiin, joihin hänen oppipoikansa Paasikivi tietenkin kuului. Tämän linjan mukaan piti tapaus kerrallaan päättää, milloin asetuttiin vastarintaan, milloin ei. Yleisen mielipiteen piti protestoida niin lehdissä kuin valtiopäivillä silloinkin, kun maan hallitus taipui säilyttääkseen virkakoneiston suomalaisilla. Tästä periaatteesta taidettiin muuten niin sanotun suomettumisen kaudella lipsua — kaikkien ja etenkin median tuli olla virallisella ulkopoliittisella linjalla.

Perustuslaillis-nuorsuomalainen puolue puolestaan jakaantui K.J. Ståhbergin ja Eero Erkon edustamiin varpusiin sekä muun muassa Svinhufvudin johtamiin pääskysiin; fraktioilla oli ajoittain jopa eri äänenkannattaja Helsingissä. Varpuset olivat melko lähellä Danielsonin-Paasikiven linjaa, kun taas pääskyset pitivät tinkimättä kiinni näkemyksestään laillisuudesta. (Sivuutan sen, mitä nykyään ajatellaan Suomen oikeudellisesta asemasta samoin kuin kummankin puolueen eri siipien sosiaalis-taloudelliset näkemyserot.)

*

Kuvaavasti Paasikivi tuomitsi Uuden Suomettaren pääkirjoituksessa kenraalikuvernööri Bobrikovin surmaamisen otsikolla “Murha”. Svinhufvud asettui puolestaan prokuraattori Soisalon-Soinisen murhaajan Lennart Hohenthalin puolustusasianajajaksi etsien lieventäviä syitä teolle. Se on asianajajan tehtäväkin, mutta varmaan Svinhufvud yhtyi kohtuullisen pitkälle puolustuspuheeseensa.

Laillisuudessaan ei Svinhufvud myöhemminkään ollut niin pykäläntarkka kuin usein katsotaan. Niinpä Ukko-Pekka havaitsi Kotkaniemessä, että muuan renki nimeltään Pekka Häkämies oli ilmeisen lahjakas. Svinhufvud kehotti tätä lähtemään poliisin uralle. Häkämies lähtikin poliisiharjoittelijaksi Viipuriin, mutta pian sieltä soitettiin Kotkaniemeen. “Poliisin vähimmäispituus on 170 senttiä — tämä Häkämies näyttää lyhyehköltä.” “Oletteko koskaan nähneet poliisia paljain jaloin. Saappaat sillä on jaloissaan”, tokaisi Ukko-Pekka — ja Häkämies pääsi poliisin uralle, hänen poikansa kansanedustajaksi ja kaksi pojanpoikaansa muun muassa ministereiksi.

Erilinjaisuudesta huolimatta Svinhufvud ja Paasikivi ilmeisesti arvostivat toisiaan, kun he toimivat kai ensi kerran perusteellisemmin yhdessä eduskuntauudistusta linjanneessa komiteassa 1906. Kahdeksan vuoden ikäero oli merkinnyt sitä, etteivät he olleet opiskelutovereita. Laajemminkin Svinhufvudia arvostettiin rohkeana oikeustaistelijana, joka oli vaarantanut perheensä toimeentulon, kun Turun hovioikeuden virkamiehet oli erotettu laillisuuskiistan takia. Paasikiven kannattajat eivät suinkaan kiistäneet oikeudenloukkauksia sinänsä — näkemykset erosivat taktiikasta. Siinäkin linjat lähentyivät toisiaan etenkin ns. toisen sortokauden alettua.

Svinhufvudin nauttimaa arvostusta kuvaa se, että hänet valittiin eduskunnan ensimmäiseksi, pitkäaikaiseksi puhemieheksi ennen muuta suurimman puolueen eli sosiaalidemokraattien äänin. Sittemmin Ukko-Pekan synniksi luettiin sekin, että eduskunta hajotettiin toistuvasti hänen tiukkojen valtiopäivien avajaispuheidensa takia. Ne käsiteltiin kuitenkin aina etukäteen eduskunnan epävirallisessa istunnossa — eli kaikki keskeiset puolueet kannattivat niitä. Toki Svinhufvud hävisi lopulta 1913 puhemiehen vaalin SDP:n torjuttua protestointilinjan, mutta silloin kokonaistilannekin oli muuttunut.

Svinhufvudin ja Paasikiven Venäjän-poliittiset linjat siis lähenivät toisiaan 1910-luvulle tultaessa. Oikeastaan sekä myöntyvyys että passiivinen vastarinta olivat osoittautuneet tuloksettomiksi taktiikoiksi Pietarin politiikkaa vastaan. Tunnetusti Svinhufvud tokaisikin 1911 puhemiehistön huoneessa Heimolassa Paasikivelle, että ahdingossa auttaa vain täydellinen irtaantuminen Venäjästä. Paasikivi oli vielä hieman aiemmin julistanut ajatuksenkin keisarikunnasta irtaantumisesta hulluudeksi, mutta vastasi nyt, että näin varmaan oli, mutta miten irtaantuminen toteutettaisiin? Viisikymppinen, jo Kotkaniemeen muuttanut Svinhufvud vastasi, ettei hän tiedä, mutta muutakaan kelvollista ratkaisua ei ollut.

Sitten syttyi maailmansota ja Svinhufvud karkotettiin 1914 Siperiaan. Pakattuaan mukaansa Luumäen käräjäsaliin valmiiksi susiturkin ja karvalakin hän sanoi palaavansa “Jumalan ja Hindenburgin avulla”. Näin tavallaan kävikin, kuten hyvin tiedätte.

*

Paasikiven ja Svinhufvudin tiet kohtasivat uudelleen kumousvuonna 1917. Paasikivi oli maaliskuun vallankumouksesta alkaen keskeinen taustatoimija, kun taas Svinhufvud nostettiin kansallissankarina prokuraattoriksi eli oikeuskansleriksi.

Kun Svinhufvud muodosti senaattiaan marraskuussa 1917, hän tarjosi Paasikivelle valtionvarain toimituskuntaa. Paasikivi kieltäytyi vedoten KOP:n pääjohtajan kiireisiin, jolloin Svinhufvud vaati nimeään uuden ehdokkaan. Paasikivi tarjosi alaistaan Juhani Arajärveä, jonka poliittinen ura nousi näin uudelle tasolle. Paasikiveä oli ehdotettu myös kolmijäseniseen valtionhoitajakuntaan, mutta tämä hanke hautautui pian.

Senaatin puheenjohtajana Svinhufvud työnsi historiaan revenneestä aukosta Suomen itsenäisyysjulistukseen. Vatulointiin ei ollut varaa, lokakuun vallankumouksesta joulukuun kuudenteen oli vain yksi kuukausi. Paasikivi lähti sitten hakemaan itsenäisyydelle tunnustusta muista Pohjoismaista, mutta palasi takaisin pettyneenä — ja antoi asemalla yhden uransa harvoista haastatteluista. Svinhufvud ei liene antanut niitä koskaan. Oltiin vielä kaukana nykyisestä mediayhteiskunnasta. Tunnustus toki saatiin V.I. Uljanov-Leninin kautta Svinhufvudin tunnetulla Pietarin-matkalla.

Hyvät kuulijat

Tähän mennessä ei ole tarvinnut rinnastaa Svinhufvudia eikä Paasikiveä Mannerheimiin, vaikka tämä oli toki osallistunut Ukko-Pekan rinnalla jopa viimeisiin säätyvaltiopäiviin. Aika ja teidän istumakestävyytenne ei riitä käsittelemään tarkemmin kolmikon keskinäisiä suhteita seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä. Professori Häikiön tulevassa elämäkerrassa tästä avataan ennakkotietojen mukaan näkökulmia, joita on aiemmin käsitelty enintään varoen. Tässä kuitenkin joitakin lähtökohtia.

Muistelmissaan Mannerheim sivuuttaa “senaattori Svinhufvudin” lyhyesti. Todellisuudessa Svinhufvud oli tammikuussa 1918 senaatin puheenjohtaja ja hallituksen joukkojen vasta nimitetyn ylipäällikön esimies. Heidän suhteensa jännitteitä saattoi lisätä se, että Mannerheim johti joukkojaan Pohjanmaalta Svinhufvudin piileskellessä Helsingissä. Tosiasiallisen pääministerin dramaattinen pako Tallinnan ja Berliinin kautta Vaasaan ei johtanut jännitteiden laukeamiseen, päin vastoin.

Julkisesti Svinhufvud suhtautui aina korrektisti Mannerheimiin. Kun uusi valtionhoitaja saapui vuoden 1918 lopulla Turkuun, suojeluskuntavääpeli Svinhufvud oli kunniakomppanian rivissä. Avoimeksi jää, osasiko Svinhufvudin ylentämä ratsuväen kenraali arvostaa elettä.

Tultuaan presidentiksi 1931 Svinhufvud kutsui Mannerheimin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi ja ylensi hänet pian sotamarsalkaksi. Miesten henkilökemiat eivät kuitenkaan reagoineet suotuisasti keskenään. Sakari Virkkusen henkilökuvan mukaan vapaaherra arvosti enemmän talonpoikaiskuningas Kyösti Kalliota kuin alhaisaatelista, kansanomaista Ukko-Pekkaa. Ehkä taustalla oli myös kilpailua ja kateuttakin siitä, kuka oli kansallinen sankari numero yksi.

Kiintoisa on myös Mäntsälän kapinan vaihe 1932. Mannerheim seurasi sivusta, kuka siinä voittaa tukematta laillisuutta. Svinhufvud kukisti kapinan verettömästi.

*

Paasikiven ja Svinhufvudin tiet yhtyivät lopullisesti keväällä 1918, kun Paasikivestä tuli pääministeri ja Svinhufvudista ensimmäinen valtionpää; valtionhoitaja-titteliä ei alkuun käytetty. Molemmat ajoivat kuningashanketta — joskin ehkä hieman eri painotuksin. Svinhufvud oli epäilemättä — myös Siperian-kokemusten takia — germanofiili, kun Paasikivi painotti maan ulkoisen aseman turvaamista. Vuoden lopussa heistä tuli puoluetovereita.

Tuskin Paasikivi ja Svinhufvud koskaan henkiystäviä olivat. Paasikivi ei tietääkseni esimerkiksi harrastanut metsästystä eikä kalastusta, liekö osannut ampuakaan. Nuorena molemmat olivat toki olleet hyviä voimistelijoita. Miesten temperamentitkin poikkesivat toisistaan. Paasikivi ei ollut myöskään Mannerheimin henkiystävä, jos heitä Suomessa olikaan fredrikshamnarien eli Haminan entisten kadettien sekä muutamien muiden ulkopuolella. 1930-luvulta alkaen Mannerheim ja Paasikivi tiesivät kuitenkin merkityksensä niin Suomelle kuin toisilleen. Niin 1939 kuin syyskuun 1944 jälkeen he vuorotahtiin uhkasivat toisiaan erolla — tietäen, että kumpaakin tarvittiin.

Miesten mentaliteeteissa oli ilmeisiä eroja. Paasikivi luki valtavasti ja analysoi jatkuvasti asioita niin kirjoissaan, artikkeleissaan kuin päiväkirjassaan, jonka hän itse toimitti julkaisukuntoon. Hänen kirjeenvaihtonsa on runsas ja hän kirjoitti itse puheensa. Svinhufvud ei ollut kirjallinen henkilö, vaikka tietenkin osasi laatia tuomarin ja lainvalmistelijan töissä tarvittavat asiakirjat. Kuuluisan Mäntsälän-puheenkin haamukirjoitti T.M. Kivimäki. Ukko-Pekka oli taitava käytännön toimija.

Mannerheim oli älyllisissä harrastuksissa lähempänä Paasikiveä. Muistelmat syntyivät ryhmätyönä, mutta Mannerheimin kuvaus Aasian-matkasta on klassikko ja hänen kirjeensä mm. Maria Lubomirskalle elegantteja. Suhteen laatua joutuu toki arvailemaan rivien väleistä. Marski stilisoi taitavasti päiväkäskyjään.

Mitä Svinhufvudin presidenttikauden ulkopolitiikkaan tulee, myös sitä on tulkittu yksipuolisesti. Hän ei toki etsinyt ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa, mutta ei sitä tehnyt moni muukaan läntinen johtaja. Yhdysvallatkin tunnusti bolshevikkihallinnon vasta Rooseveltin kaudella. Svinhufvud allekirjoitti kuitenkin hyökkäämättömyyssopimuksen itänaapurin kanssa. Se oli voimassa vielä talvisodan aikana. Svinhufvudin kaudella siirryttiin pohjoismaiseen puolueettomuuspolitiikkaan. Sen vahvistamiseksi Paasikivi nimitettiin lähettilääksi Tukholmaan. Toki ulkopolitiikan käytännön toimet Ukko-Pekka jätti paljossa ulkoministerille, diplomaateille ja myös Mannerheimille. Se oli tuolloin yleistä.

Svinhufvudin valtiollinen ura päättyi tappioon presidentinvaalissa 1937, kun taas Paasikiven tärkein elämäntyö vasta alkoi näihin aikoihin — ensiksi Kokoomuksen puheenjohtajana, sitten ulkopolitiikassa. Svinhufvud rooli talvisodassa on joskus nähty vastakohtana Paasikiven, Mannerheimin ja Risto Rytin pyrkimykselle löytää tie rauhaan. Todellisuudessa hallitus lähetti 78-vuotiaan Ukko-Pekan Saksaan ja Italiaan etsimään apua. koska ahdingossa tarvittiin kaikkia keinoja. Mussolinilta hän kaiken lisäksi saikin aseapua, kuten Fiat-hävittäjiä.

Svinhufvudin viimeiseksi valtiolliseksi teoksi jäi kirjanen Testamentti kansalleni. Se ei todellakaan edustanut hahmottuvaa Paasikiven, saati Kekkosen linjaa. Teksti oli kuitenkin lähinnä vanhuksen PR-avustajan (jos käyttää myöhempää termiä) Erkki Räikkösen koneesta — ja kuvasti aikaansa. Löytyy Paasikiveltäkin puhe Leningradin valtauksen kunniaksi. Puhumatta nimistä, jotka olivat EEC-sopimusta 1972 vastustaneen adressin alla.

Hyvät kuulijat

Historia ei ole pelkästään johtavien henkilöiden suhteita, mutta ei niitä pidä vähätelläkään. Siksi on toivottava lisää objektiivista tutkimusta myös itsenäistymisenne avainhenkilöiden persoonista. Ihminen on aina kokonaisuus, josta ei voi leikata esimerkiksi pelkkää politiikkaa erilleen.

Vastaan mielelläni kysymyksiin ja vastaväitteisiin.