Professori Martti Häikiön juhlapuhe Luumäki 24.1.2016

Kunnioitetut sotaveteraanit
Arvoisat P. E. Svinhufvudin sukulaiset
Arvoisat Tammisunnuntain juhlan viettäjät

Vietämme tänään Suomen tammisunnuntain 98-vuotispäivää. Ensi vuonna vietämme Suomen valtiollisen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa. Tänään olemme ylpeitä Suomen vapaudesta, kansanvallasta ja vauraudesta. Olemme kiitollisia meitä edeltäville sukupolville vapauden saavuttamisesta, vapauden puolustamisesta ja vapaan isänmaan rakentamisesta.

Lähestyvään valtiollisen itsenäisyyden satavuotispäivään liittyen tutkin parhaillaan Suomen itsenäistymisvaiheen historiaa. Valmistelen uutta elämäkertaa merkittävimmästä itsenäisyysmiehestämme, Luumäen suurmiehestä, Pekka Svinhufvudista. Valmistelen myös yhdessä filosofian tohtori Jouko Kokkosen kanssa itsenäistymisvaihetta ja Suomen historian suuria kaaria käsittelevää nettisivustoa itsenäisyys100.fi. Ja haluan olla kaikin tavoin tukemassa Svinhufvudin kodin Kotkaniemen kunnostamista ensiluokkaiseksi nähtävyydeksi ja matkailukohteeksi.

Ministeri Sanni Grahn-Laasosen ja ministeri Anu Vehviläisen itsenäisen ja tarmokkaan toiminnan ansiosta Kotkaniemen korjausrahat pelastettiin. Uskon, että ilman P. E. Svinhufvudina Muistosäätiön hallituksen puheenjohtajan lehdistöneuvos Jyrki Vesikansan ja hallintoneuvoston puheenjohtajan valtioneuvos Riitta Uosukaisen tarmoa ei tässä olisi onnistuttu. Näen täällä monia tuttuja kasvoja — kuten Sirkka Svinhufvudin — , jotka ovat vuosia ja vuosikymmeniä tehneet työtä tämän päämäärän eteen.

Paljon on vielä tehtävää. Tärkeintä on nykyaikaisen ja uudistuvan näyttely- ja matkailukokonaisuuden rakentaminen. Siinä Museovirasto ja Kotkaniemi-Säätiö jäsenyhteisöineen ovat päävastuussa. Valtiovallan merkittävä panostus merkitsee Luumäelle ja koko maakunnalle suurta mahdollisuutta, mutta myös suurta haastetta, velvoittavaa näytön paikkaa. Nyt rima on nostettu jos mahdollista entistäkin korkeammalle.

Kannattaisiko ehkä harkita jonkinlaisen ‘virtuaalisen työryhmän’ luomista tulevien näyttelyiden ideoimiseksi ja toteuttamiseksi? Tavoitteena voisi olla saada mukaan luumäkeläiset, Svinhufvudin ja muiden itsenäisyyssenaattoreiden jälkeläiset ja perinnön vaalijat, lakimiehet, metsästäjät, ampujat, martat, suojeluskunta- ja lottaperinteiden vaalijat, Siperiaan karkotetuista tietävät, botanistit, kotipuutarhurit, matkailuoppaat, aseharrastajat, nuorsuomalaiset, kokoomuslaiset ja muiden kansanvaltaisten puolueiden edustajat ja kaikki mahdolliset muutkin Kotkaniemeen suinkin liitettävissä olevat tahot. Siis eräänlainen ‘Kotkaniemen ystävät’, jotka muodostaisivat sisällön rakentamisen ja jatkuvan kehittämisen perusverkoston.

Avoimuus, monipuolisuus ja korkea taso tulee olla kaiken toiminnan perustana.

Arvoisat juhlavieraat,
Historiantutkimuksen ja näyttelyjen tehtävänä on avata meille ikkunoita menneisyyteen. Voimme esimerkiksi kysyä, millainen oli Suomi sata vuotta sitten? Entä mikä oli maailman tilanne? Miltä näyttivät Suomen tulevaisuuden näkymät vuonna 1916?

Tarkastelen tuon ajan tilannetta kolmen henkilön elämänvaiheiden kautta.

Heistä tunnetuin oli Suomen eduskunnan ensimmäinen puhemies, kansanedustaja ja Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind ‒ tai Pekka kuten häntä useimmiten kutsuttiin ‒ Svinhufvud. Hän oli tullut tunnetuksi Suomen lain kunnioituksen ja kansalaisten oikeuksien tinkimättömänä puolustajana. Hän oli kokenut juristi, toiminut hovioikeudessa, lainvalmistelukunnassa, asianajajana ja ennen kaikkea kihlakunnan tuomarina. Mitä hänelle kuului sata vuotta sitten?

Pekka Svinhufvud kirjoitti kirjeen helmikuussa 1915 ystävälleen Tekla Hultinille: ”Turkkimme ovat kaksinkertaisia, karvaa sekä sisä- että ulkopuolella, päähineemme samoin. Pakkasennätys -57 C, tavallisesti -44-50 C. Kun sen ohessa kävi hieno tuulenviima niin oli täällä kyllä ’viileätä varjossa’ kuten sanotaan, mutta kävelemään pystyi kun vain suojeli nenäänsä paleltumasta. Täällä on lämpimät huoneet, hyvä ruoka ja ihmiset erittäin ystävällisiä. Olemme jo olleet useissa kesteissä ja niissä pidetty varsin hyvänä.”

Oliko kirje kirjoitettu lomamatkalta? Ei ollut. Se oli kirjoitettu Venäjältä, Tymskojesta, Tomskin kuvernementista, Uralin takaa Siperiasta. Pekka Svinhufvud oli vangittu marraskuussa 1914 kesken Luumäen käräjäistunnon, viety Viipurin lääninvankilaan ja sieltä Pietariin Peresilnajan siirtovankilaan, josta hän matkusti vaimonsa kanssa karkotuspaikkaansa Siperiaan.

Suomen venäläinen kenraalikuvernööri Seyn oli karkottanut hänet omalla päätöksellään ‒ ilman oikeudenkäyntiä tai muita muodollisuuksia ‒ Siperiaan ”niin pitkäksi aikaa kuin sotatila kestää”.

Venäjä, jonka autonominen suuriruhtinaskunta Suomi oli, pyrki lisäämään vaikutusvaltaansa Balkanilla ja tuki sen takia slaavilaista Serbiaa Itävalta-Unkaria vastaan. Saksa puolestaan tuki Itävalta-Unkaria Venäjää vastaan. Venäjä suoritti liikekannallepanon 30. heinäkuuta 1914 Serbian tukemiseksi. Saksa tulkitsi Venäjän liikekannallepanon uhaksi ja julisti Venäjälle sodan 1. elokuuta. Suomeenkin julistettiin sotatila.

Euroopan valtiot lähtivät riemumielellä sotaan, kuvitellen saavuttavansa nopeasti kunniakkaita voittoja. Uskottiin että sota on ohi muutamassa kuukaudessa. Heti sodan puhjettua elo-syyskuussa 1914 noin 700 suomalaista vapaaehtoista oli liittynyt Venäjän armeijaan, suuri osa saadakseen toimeentulon ja jopa uran, mutta monet myös ajatellen että lojaalisuus Venäjää kohtaan palkitaan Suomen aseman helpottumisena. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut, päinvastoin Suomesta oli tullut sotatilan julistamisen kautta venäläinen sotaleiri, jossa määräysvalta oli venäläisellä kenraalikuvernöörillä ja venäläisellä sotaväellä.

Samana syksynä 1914 nuoret ylioppilaat eri osakunnista kokoontuivat ja päättivät pyytää Venäjän vihollismaalta Saksalta sotilaskoulutusta. Se oli uhkarohkea maanpetoksellinen teko, jonka taustalla oli toive Saksan maihinnoususta ja sen auttamiseen valmistautumisesta. Tukholmaan lähetettiin avunpyyntöä viemään kaksi saksaa äidinkielenään puhuvaa nuorta miestä, lääketieteen ylioppilas Walter Horn ja tekniikan ylioppilas Bertel Paulig. Saksa suostui suomalaisten pyyntöön ja 25. helmikuuta 1915 ensimmäiset 19 vapaaehtoista saapuivat Lockstedtin harjoitusleirille Hampurin pohjoispuolelle neljän viikon partiojohtajakurssiksi naamioituun koulutukseen.

Ensimmäisten ilmoittautuneiden joukossa oli myös Walter Horn. Myös Bertel Paulig lähti Saksaan ja liittyi sotilaskoulutusta antavalle Pfadfinder-kurssille 14. maaliskuuta 1915. Opettaja Lauri Pelkonen liittyi jääkäripataljoonaan 30. tammikuuta 1916.

Nämä neljä rohkeaa miestä ‒ Svinhufvud, Horn ja Paulig sekä Pelkonen ‒ tekivät henkilökohtaisen ratkaisun oman uransa ja henkensä uhalla. Heidän tavoitteensa oli keinolla millä hyvänsä estää Suomen sortuminen. Nuoret tiesivät, että seurauksena saattoi olla hirsipuu, tai Siperia, jonne vanhin heistä olikin jo joutunut.

Miltä nuorten toiveet Suomen vapaudesta näyttivät tammikuussa 1916, sata vuotta sitten?

Historian kirjoittamisessa vaikeinta on asettua entisajan ihmisten asemaan, sulkea mielestään se minkä me tiedämme myöhemmin tapahtuneen. Tammikuussa 1916 oli jo selvää, että vuoden takainen toiveikkuus nopeasta ratkaisusta oli haihtunut. Maailmansodaksi paisunut suurvaltojen välinen yhteenotto ei ollutkaan loppunut voittoihin muutamassa kuukaudessa. Sota oli osoittautunut pidemmäksi, vaikeammaksi ja ennen kaikkea tappioiden osalta huomattavasti raskaammaksi kuin sotaan lähdettäessä oli kuviteltu.

Suomi oli eräänlaisessa nollapisteessä, syväjäädytyksessä, jossa toivottomuudelle oli paljon konkreettisia perusteluita. Suomen vapauttaminen näytti olevan yhtä kaukana, ellei vielä kauempana, kuin se oli ollut vuotta aikaisemmin. Toiveikkuus oli vaihtunut todellisuuden karvaudeksi, optimismi realismiksi, jonka takana häämötti toivon hiipuminen, pessimismi ja jopa uskon menettäminen.

Arvoisat juhlavieraat,

Mitä näille neljälle ystävällemme ‒ yksi Siperian pakkasissa ja kolme Saksan armeijan äksiisissä ‒ sitten tapahtui?

Ylen Televisio-1:ssä näytettiin itsenäisyyspäivänä uusi, jääkäreiden päiväkirjoihin perustuva draamadokumentti siitä, millaista Bertel Pauligin ja Walter Hornin ja muiden suomalaisten vapaaehtoisten elämä Saksassa oli. Partiojohtajakurssiksi naamioitua koulutusta oli jatkettu, lisää vapaaehtoisia oli tullut ja elokuussa 1915 heistä oli tehty Saksan armeijan sotilaita ja joukosta oli muodostettu Kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27. Kun Suomesta oli saatu vajaat 2 000 miestä, pataljoonan miehet osallistuivat taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla.

Vaikka paluu Suomeen lykkäytyi kerta toisensa jälkeen, ei jääkäreiden usko horjunut. Heikki Nurmion Jääkärimarssin sanoin: ”Kun painui päät muun kansan, maan, me jääkärit uskoimme yhä.”

Pekka Svinhufvudin eli ja opiskeli venäjää kaukana kotimaastaan ‒ hän ei ollut vanki, mutta hän ei saanut poistua karkotuspaikkakunnaltaan. Svinhufvudien suurperheeltä loppuivat rahat perheenpään palkanmaksun loputtua ja puoliso Ellen Svinhufvud, joka oli ollut aluksi miehensä mukana, palasi Suomeen ja ryhtyi pitämään täysihoitolaa heidän kodissaan Kotkaniemessä Luumäellä.

Maailmansota jatkui ja Suomen elämä jatkui hyvin kaksijakoisena. Yhtäältä poliittinen elämä oli pysähdyksissä. Vuonna 1916 valittua eduskuntaa, jossa SDP oli saanut yksinkertaisen enemmistön 103 kansanedustajalla, ei edes kutsuttu koolle. Suomessa oli kymmeniä tuhansia venäläisiä sotilaita eri puolilla maata olevissa varuskunnissa ja satamien sotalaivoissa ja maassa vallitsi sotatilan aikainen diktatuuri. Toisaalta Venäjän armeija tarvitsi kaikenlaista tavaraa, jota valmistettiin Suomessa. Taloudessa syntyi pienimuotoinen nousukausi. Venäjän hankinnat ja linnoitustyöt tarjosivat työtä ja toimeentuloa monelle.

Sitten tapahtui jotakin ennalta arvaamatonta, jotakin mitä kukaan ei olisi osannut vuonna 1916 pitää mahdollisena. Venäjän jatkuvat tappiot sodassa ja sen oman talouden syvenevät vaikeudet romahduttivat luottamuksen keisari Nikolai II:een. Keisari pakotettiin luopumaan vallasta maaliskuussa 1917. Venäjällä puhalsivat vapaammat tuulet ja Suomen autonomian rajoitukset purettiin, mutta sota ja sen myötä sotatila jatkui.

Kun Svinhufvudin Siperiaan lähettänyt kenraalikuvernööri Seyn vangittiin, päätti Svinhufvud palata Suomeen. Kansallissankarina hänestä tuli heti prokuraattori eli valtioneuvoston oikeuskansleri huhtikuussa 1917. Saman vuoden marraskuussa, Suomen eduskunnan katkaistua kaikki alistussuhteet Venäjään eli käytännössä itsenäistyttyä, Pekka Svinhufvudista tuli Suomen senaatin puheenjohtaja eli pääministeri, jonka antaman itsenäisyysjulistuksen eduskunta hyväksyi 6. joulukuuta 1917. Kaksi vuotta myöhemmin kuudetta joulukuuta ryhdyttiin viettämään Suomen itsenäisyyspäivänä.

Pääministerinä Svinhufvud johti maata, kun venäläinen sotaväki karkotettiin vapaussodassa ja suomalaisten sosialistien vallankumouksellinen kapina kukistettiin traagisessa sisällissodassa. Itsenäisyys, vapaus ja kansanvalta pelastettiin. Toukokuussa 1918 Svinhufvudista tuli itsenäisen Suomen ensimmäinen oma valtionpäämies, valtionhoitaja. Myöhemmin vuonna 1931 hänet valittiin Suomen tasavallan presidentiksi.

Me muistamme ja kunnioitamme Pekka Svinhufvudia suomalaisten vapauden ja kansanvallan tinkimättömänä puolustajana. Hänen muistonsa vaaliminen, hänen elämäntyönsä tutkiminen lisää Suomen itsenäisyyden ihmeen ymmärtämistä ja vahvistaa Suomea kansakuntana.

Entä Horn, Paulig ja Pelkonen, mitä heille tapahtui? Bertel Paulig astui Suomen laillisen hallituksen armeijan palvelukseen 11. helmikuuta 1918 yliluutnantiksi ylennettynä ja saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin komppanian päälliköksi. Hän osallistui kapinan kukistamiseen Tampereen taistelussa ja kaatui isänmaan puolesta Viipurin vapautuksen yhteydessä huhtikuun lopussa 1918.

Walter Horn jäi armeijan palvelukseen, yleni everstiksi, toimi toisen maailmansodan aikana Suomen sotilasasiamiehenä Saksassa. Walter Horn oli tärkeimpänä puuhamiehenä P. E. Svinhufvudin muistosäätiössä, joka pystytti kansalaiskeräyksellä komean Wäinö Aaltosen veistämän Svinhufvudin patsaan eduskuntatalon eteen vuonna 1961.

Jääkäri Lauri Pelkonen 2. konekiväärikomppaniasta palasi Suomeen aselaiva S/S Equityllä Merikarvialle joulukuussa 1917. Suomessa Pelkonen toimi Lappeenrannassa suojeluskuntakouluttajana ja edelleen suojeluskunnan johtajana Taavetissa. Tammikuun 16. päivänä 1918, siis jo ennen vapaussodan syttymistä, suorittivat Taavetin suojeluskuntalaiset punaisille tarkoitetun aselastin kaappaamisen Somerin pysäkillä. Tämän episodin seurauksena punaiset kokosivat Taavetin rankaisuretkikunnan. Taavetin suojeluskunnan ja punaisten lähettämän joukon välillä käydyssä kahakassa Lauri Pelkonen kaatui ensimmäisenä jääkärinä. Taavetissa Pelkosen kuolinpaikalla on muistomerkki.

Arvoisat kuulijat,

Vielä jää vastattavaksi ehkä tärkein kysymys. Miten on mahdollista, että Venäjän kansojen mereen hukkumassa vuonna 1916 ollut Suomi kykeni saavuttamaan itsenäisyyden ja sen säilyttämään?

Suomen itsenäisyyden taustalla oli edellä mainittujen kolmen rohkean miehen ja heidän kaltaistensa lisäksi hyvin kehittynyt ja järjestynyt suomalainen yhteiskunta. 600-vuotisen Ruotsin vallan ajalta oli periytynyt oikeusjärjestys, vahva uskonnollisuus ja paikallisen hallinnon perusteet. Yli 100-vuotisen Venäjän vallan aikana Suomessa olivat kehittyneet valtakunnalliset hallinnolliset instituutiot ja vahva kansallistunne.

Mutta itsenäisyys kasvoi kansasta. Monet kansanliikkeet ‒ herätysliikkeet, kansanopetus, nuorisoseurat, työväenliike, osuustoimintaliike, urheilu ja muu yhdistystoiminta ‒ olivat kasvattaneet kansakunnan omatoimisuuteen, yhteistoimintaan ja kansanvaltaan. Kansalaisten koulutustaso oli noussut ja elinkeinoelämä nykyaikaistunut. Valtiopäivien kokoontumisen ja puolueiden järjestäytymisen myötä uudistushenkinen kansanvaltainen yhteiskunnallinen elämä oli saanut järjestyneet puitteet.

Hallinnollisia rakenteita tärkeämpää oli vahva halu varjella Suomen vapautta, kehittää ja uudistaa suomalaisuutta, tehdä työtä yhteisen isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi. Joulukuun 6. päivänä 1917 hyväksytyn itsenäisyysjulistuksen sanoille oli suomalaisessa yhteiskunnassa täysi kate. Julistuksessa sanottiin:

”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.”

Me voimme olla ylpeitä Suomen itsenäisyydestä ja kiitollisia sen tekijöille, puolustajille ja itsenäisen isänmaan rakentajille, joista ensimmäinen on Pehr Evind, Pekka, Svinhufvud.

Hyvää juhlapäivää!