P.E. Svinhufvud ja Suomen itsenäistyminen
Hyvät juhlavieraat
Kuten kaikki tiedämme, Suomen itsenäisyysjulistuksesta on runsaan kahden vuoden kuluttua tullut kuluneeksi tasan sata vuotta. Juhlimisen valmistelut ovat tosin tietääkseni vasta alkutekijöissään. Valtiolliselle Suomi 100-hankkeelle on tehty logo ja ympäripyöreä julkilausuma, töissä on jo toinen pääsihteeri. Juhlavaltuuskunnan puheenjohtaja eli pääministeri on sentään linjannut, ettei juhlinnassa pönötetä. Sehän on nykyisiä muotifraaseja. Ehkä pieni annos arvokkuutta ja jopa juhlavuutta olisi silti paikallaan — etenkin nykyisten talous- ja muiden ongelmien keskellä. Vaikeuksissa kannattaa etsiä jotakin kannustavaa.
Juhlavuoden lähestyessä nousee kysymys siitä, ketkä henkilöt ennen muuta liittyvät itsenäistymiseen ja jopa symboloivat sitä. Tosin historioitsijoissa on koulukunta, jonka mukaan yksittäiset henkilöt eivät voi vaikuttaa juuri mitään tapahtumien päävirtaan, vaan ratkaisevia ovat ns. rakenteet. Jos siis Urho Kekkonen olisi kaatunut 1918 Mäntyharjun taistelussa, olisi löytynyt toinen Kekkonen. Paksussa Suomen taloushistoriassa ei 1900-luvulta mainita yhtään henkilönimeä. Kaukaan tehtaatkin ovat siis nousseet ja kehittyneet vain kansantalouden rakenteen voimalla.
Ehkä historia ei kuitenkaan ole ihan näin kaavamaista, vaan Suomen itsenäistymiseenkin vaikutti joidenkin avainhenkilöiden toiminta ja jopa heidän persoonallisuutensa.
*
Sata vuotta sitten erityisen keskeisiä olivat muutamat 1860-luvulla syntyneet — siis itsenäistymisemme aikaan noin 50-vuotiaat. He olivat kasvaneet aikuisiksi Aleksanteri II:n suotuisana pidettynä aikana, mutta kokeneet pikkulapsina suuret nälkävuodet. Sen jälkeen he näkivät metsäteollisuuden suuren nousun, suomenkielisten koulujen synnyn ja valtiopäivien vakiintumiseen, mutta myös sortovuodet. Heillä oli siis itsenäisyysjulistuksen aikaan perspektiiviä asioihin.
Mikä oli heidän roolinsa 1917-18?
Juhani Aho oli 1917 kanonisoitu kansalliskirjailija, mutta hänen luomisvoimansa oli jo ehtymässä. Maailmansota järkytti idealistia – siihen liittyneestä kansalaissodasta puhumatta.
Akseli Gallen-Kallela oli sen sijaan palannut Afrikasta Ruoveden Kalelaan voimaa uhkuen — valmiina suunnittelemaan itsenäistyvälle maalle kunniamerkit ja univormuja. Suomen lipun suunnittelusta hän kieltäytyi, koska piti sinivalkoisia värejä liian haaleina. Punainen väri ei taas toukokuussa 1918 tullut kysymykseen.
Jean Sibelius hioi Ainolassa viidettä sinfoniaansa, mutta sävelsi syksyllä 1917 myös Partiomarssin ja sitten Jääkärimarssin. Se salakuljetettiin Libauhun, mutta esitettiin sitä ennen salaa Suomen Liikemies-yhdistyksen illanvietossa. Julkinen ensiesitys oli itsenäisyysjuhlassa 14. tammikuuta 1918 — aiemmin ei ratkaisun juhlintaa pidetty tarpeellisena tai mahdollisena.
Juho Kusti Paasikivi oli nostanut Kansallispankin maan suurimmaksi rahalaitokseksi. Hän lähti joulukuussa 1917 hakemaan itsenäisyydelle tunnustusta muista pohjoismaista, mutta palasi laihoin tuloksin. Etenkään Ruotsi ei halunnut vaarantaa suhteitaan Venäjään. Samalla linjalla Tukholma oli ollut vuodesta 1812 — ja on edelleen. Retki vahvisti Paasikiven inhorealismia.
Eemil Nestor Setälä lienee 1860-luvun lapsista jo monen unohtama. Kuitenkin juuri hän laati itsenäisyysjulistuksen — ainakin sen komean alkuosan — Setälän kaikkia muita ansioita unohtamatta.
Carl Gustaf Mannerheim puolestaan oli Suomen itsenäisyysjulistuksen aikaan matkalla Odessasta Helsinkiin. Työtön kenraaliluutnantti oli synnyinmaassaan jokseenkin tuntematon eikä hänellä ollut roolia siihenastisessa itsenäistymisprosessissa. Toki Mannerheimilla oli ollut yhteyksiä synnyinmaahansa.
Itsenäisyysjulistuksen esitti eduskunnassa 6. joulukuuta 1917 senaatin puheenjohtaja Pehr Evind Svinhufvud, joka oli kaikkiaan itsenäistymisen avainhahmo. Hän työntyi historiaan revähtäneeseen aukkoon rohkeasti ennen kuin se luultavasti sulkeutuisi uudelleen. Lokakuun vallankumouksesta joulukuun kuudenteen 1917 oli tasan kuukausi. Itsenäistyminen valmisteltiin siis hämmästyttävän nopeasti verrattuna vaikkapa nykyisiin rakenneuudistuksiin. Vielä syyskuun 1917 vaalikampanjassa täyttä itsenäistymistä oli laajasti epäilty.
Olisiko saavutus ollut mahdollinen jonkun toisen johdolla? Ainakin Svinhufvud oli mies paikallaan.
*
Pehr Evind Svinhufvud oli vanhaa aatelissukua — Ritarihuoneessa järjestysnumeroltaan seitsemän. Suvun mieslinjaiset juuret ovat Taalainmaalla, mutta 150 vuoden aikana Sääksmäen Rapolassa Svinhufvudit olivat suomalaistuneet niin henkisesti kuin — jos tällä on merkitystä — geneettisesti. Svinhufvudien puolisot olivat tunnetuista suomalaisista säätyläissuvuista ja sukusiteet ulottuivat myös Hämeen talonpoikiin. Heidän kauttaan vaikkapa Paasikiveen.
Nuoren Pekan lapsuuden olot olivat kuitenkin vaatimattomat. Hänen merikapteeni-isänsä hukkui Kreikan vesillä pojan ollessa kaksivuotias ja velkakierteeseen ajautunut isoisä ampui itsensä. Rapola joutui vieraille — nyt myös se on Museoviraston ja Senaatin myyntilistalla. Leskirouva Svinhufvud muutti kahden pikkulapsen kanssa Hypoteekkiyhdistyksen konttoristiksi Helsinkiin.
Ursukseksi eli Karhuksi kutsuttu Pekka pääsi opintiellä, mutta ei osallistunut 1880-luvun kiivaaseen ylioppilaspolitiikkaan. Valmistuttuaan molempain oikeuksien kandidaatiksi eli nykytermein oikeustieteen lisensiaatiksi hän avioitui Ellen Timgrenin kanssa ja unelmoi etenemisestä ukkotuomariksi tuomiokuntaan, jossa voisi muun ohessa metsästää ja kalastaa.
*
Toisin kävi, vaikka alkuperäinen unelmakin toteutui Luumäen Kotkaniemessä. Helmikuun manifestin 1899 jälkeen Svinhufvud tempautui mukaan passiiviseen vastarintaan, kuului sen johtoelimeen eli kagaaliin — ja tuli lopulta erotetuksi virkaveljiensä rinnalla Turun hovioikeudesta 1903.
Sortovuosista on nyttemmin monta tulkintaa — professori Matti Klinge kiistää jopa koko käsitteen. Pietarissa ja Helsingissä oli Suomen juridisesta asemasta vuoteen 1917 saakka eri tulkinta. Svinhufvud oli omassa näkemyksessään joka tapauksessa sekä periaatteellinen että rohkea. Erottaminen virasta oli monilapsiselle, varattomalle perheelle taloudellinenkin riski. Ellen-puoliso oli toki kaiken varalta hankkinut hammashoitajan koulutuksen.
Tiukka lain kunnioittaminen ei ollut Svinhufvudille kuitenkaan dogmaattista. Niinpä hän puolusti 1906 oikeudessa prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murhaajaa Lennart Hohenthalia. Rikoslaki ja aatteelliset tavoitteet saattoivat Svinhufvudin mukaan siis joutua ristiriitaan keskenään. Sama asetelmahan oli jääkäriliikkeessä, joka lain mukaan oli tietenkin maanpetos.
Kuviot muuttuivat Venäjän kärsittyä tappion Japanille. Svinhufvud sai Heinolan tuomiokunnan ja valittiin 1907 ensimmäisen eduskunnan puhemieheksi suurella enemmistöllä. Svinhufvud loi eduskunnan vakaat työtavat — ja sai kokovartalokuvan parlamenttitaloon. Niitä on siellä vain kaksi — toinen esittää valtioneuvos Riitta Uosukaista.
Takavuosina Svinhufvudin toiminta puhemiehenä saatettiin leimata liian jyrkäksi; eduskuntahan hajotettiin usein valtiopäivien avauspuheen takia. Ne eivät olleet kuitenkaan Svinhufvudin sooloilua, vaan puheet oli etukäteen hyväksytty eduskunnan täysistunnoissa. Laajalti koettiin tarvetta protestoida Venäjän toimia.
Max Jakobson olikin oikeassa siinä, että Suomessa tarvitaan yhtä aikaa niin suomettarelaista myöntyvyyttä kuin perustuslaillista tiukkuutta. Suomettumiskaudella tämä tasapaino hävisi; sallittiin vain ”virallisen ulkopolitiikan” mukainen myöntyväisyys.
*
Kuusivuotisen puhemieheyden jälkeen Svinhufvud vetäytyi 1913 Kotkaniemeen saatuaan 1908 viran Lappeen tuomiokunnasta. Rauhalliset ukkotuomarin päivät päättyivät kuitenkin jo 25. marraskuuta 1914 karkotukseen Siperiaan. Svinhufvud kieltäytyi noudattamasta prokuraattorin sinänsä rutiininomaista määräystä, koska piti Konstantin Kasanskiä laittomasti nimitettynä nykyiseen oikeuskanslerin virkaan.
Myös Svinhufvudin yli kaksivuotisesta Siperian-karkotuksesta on esitetty monia tulkintoja. Klingen mielestä reissu oli mukava keino paeta maailmansodan tuomia ongelmia. Toki Ukko-Pekka tiesi odottaa sitä, mitä tapahtui; hän otti mukaansa käräjätaloon paksun turkin ja pakatun matkalaukun. Tomskiin saakka hän matkasi ensimmäisessä luokassa — tosin omalla kustannuksellaan. Ellen-puoliso seurasi mukana ja kävi sittemmin pari kertaa uudelleen Siperiassa. Kerran mukana oli myös poika Veikko Eivind, joka kirjoitti kokemastaan säilyneet kouluaineen.
Järin leppoisana voi tuskin kuitenkaan pitää 700 kilometrin rekimatkaa kaukaiseen karkotuspaikkaan 30-40 asteen pakkasessa. Henkilökohtainen vapaus oli kovin rajoitettua ja perheen talouskin Ellenin toimeliaisuuden ja ystävien tuen varassa.
Maaliskuun vallankumouksen jälkeen Svinhufvudit palasivat Suomeen kansallissankareina. Viipurin ja Luumäen asemilla heidät otettiin juhlavasti vastaan 28. maaliskuuta 1917. Helsingissä Svinhufvud nimitettiin karkottajansa seuraajaksi prokuraattorina.
*
Svinhufvudin ulkopoliittinen visio oli selkeytynyt jo ennen karkotusta. ”Venäjästä on päästävä irti”, hän huokasi noin 1912 eduskunnan käytävän penkillä J.K. Paasikivelle. Tämä ei kiistänyt väitettä, mutta kysyi, miten se olisi mahdollista. Maailmansodan sytyttyä Svinhufvudilla oli vastauskin: ”Jumalan ja Hindenburgin avulla”. Luottamusta Saksaan vahvistivat karkotusaikana tavatut saksalaiset tuttavat.
Suomeen muotoutui kevätkesällä 1917 toisaalta itsenäisyysliike, toisaalta autonomian syventämistä kannattavien siipi. Täydellistä itsenäisyyttä pidettiin tosin laajasti utopiana; itsenäisyysliikkeen ajamassa, eduskunnassa 18.7. päätetyssä valtalaissakin ulko- ja turvallisuuspolitiikka olisi jäänyt Pietarille.
Kuitenkin laaja sisäinen itsenäisyyskin oli liikaa Kerenskin hallitukselle. Se ei vahvistanut valtalakia, vaan hajotti eduskunnan. Tapahtumiin vaikuttivat toki myös eräät suomalaiset.
Tässä tilanteessa Svinhufvudkin horjui. Oliko senaatin siunattava hajotuspäätös? Hän piti sitä laittomana, mutta nieli kuitenkin senaatin äänestyspäätöksen hajotuksen toteuttamisesta. Tästähän kiistellään edelleen etsittäessä syitä punakapinaan — ja kiistellään varmaan satavuotismuiston lähetessä.
*
Svinhufvud tempautui nyt politiikan ytimeen. Hajotusvaaleissa valittu, porvarienemmistöinen eduskunta kokoontui 1.11. — tuloslaskenta oli kestänyt monta viikkoa. Pian tämän jälkeen valta Venäjällä siirtyi bolshevikeille. Se sysäsi viimein Suomen porvarien enemmistön täyden itsenäisyyden kannalle. Toisaalta kumous — tai vallankaappaus — Pietarissa veti äärivasemmistoa Leninin suuntaan.
Valtalakirintama saatiin vielä kerran koolle ja suurlakon keskellä 15. marraskuuta eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi. Moni pitää tätä todellisena itsenäisyyspäivänä. Mutkikkaiden vaiheiden jälkeen eduskunta sitten valitsi 27.11. Svinhufvudin johtaman senaatin. Oudosti Svinhufvud jäi myös prokuraattoriksi eli oman hallituksensa valvojaksi.
Uudessa senaatissa oli mukana kuusi nuorsuomalaista, kaksi vanhasuomalaista ja maalaisliittolaista sekä yksi RKP:n edustaja. Sosialistit eivät halunneet vähemmistöksi hallitukseen. Sinänsä Oskari Tokoi oli ollut keväällä 1917 maailman ensimmäinen sosiaalidemokraattinen pääministeri. Suomen eduskuntakin oli maailman demokraattisin — Ruotsissakin naisilta puuttui yhä äänioikeus ja valtiopäivillä oli kaksi kamaria.
Svinhufvudin senaatti oli asetettu toteuttamaan täysi itsenäisyys. Senaatti julistikin 4. joulukuuta 1917 maamme itsenäiseksi tasavallaksi; Setälän tekstin mukaan ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana”. Kun ulkomaiden edustajat ja monet suomalaisetkin huomauttivat, että julistus olisi selkeästi hyväksyttävä myös eduskunnassa, se esitettiin siellä uudelleen 6. joulukuuta. Professori Antero Jyränki katsoo uudessa kirjassaan, että prosessissa oli muotovirheitä, mutta eipä suuriruhtinaskunnan itsenäistymisestä ollut pykäliä perustuslaeissa. Ei taida olla edelleenkään esimerkiksi Ahvenanmaan itsenäistymisen varalta.
Senaatti oli halunnut väistää äänestämisen näin tärkeässä, suorastaan juhlavassa asiassa. Äänestykseen kuitenkin jouduttiin — ei tavoitteesta, mutta menettelytavasta. SDP vaati asiasta ensin suomalais-venäläisiä neuvotteluja, mutta hävisi äänin 100-88.
*
Svinhufvudia on moitittu sittemmin siitä, ettei hän ymmärtänyt heti pyytää tunnustusta Leniniltä. Siitähän tuli Urho Kekkosen ulkopolitiikan nurkkakivi: minkä itse Vladimir Iljitsh oli tunnustanut, sitä ei kukaan hänen seuraajansa voinut ottaa pois.
Puoluepoliittisesti asetelma oli kiintoisasti käännähtänyt. SDP oli torjunut kesällä 1917 Venäjän hallituksen päätöksen hajottaa Suomen eduskunta. Kuitenkin sosiaalivallankumouksellisen Kerenskin kabinettia saattoi pitää jopa kohtuullisen laillisena, olihan keisari itse luopunut vallasta, jota oltiin siirtämässä valittavalle kansalliskokoukselle. Nyt SDP sen sijaan vaati itsenäistymisestä neuvotteluja Leninin hallituksen kanssa, jota yksikään valtio maailmassa ei ollut vielä tunnustanut. Svinhufvudin Suomi tuli olemaan ensimmäinen.
Kuten muun muassa Luottamus-elokuvasta muistamme, Svinhufvud lähti Saksan ja Ruotsin patistamana Pietarin Smolnaan hakemaan itsenäisyydelle tunnustuksen. Suomen demarit olivat toki auttaneet yhteyden solmimisessa. Vielä tähän asiakirjaan Leninin piirsi ensin alkuperäisen aatelisen sukunimensä Uljanov. Stalin ei sen sijaan enää käyttänyt Dshugashvilin nimeä.
*
Kehitys tästä eteenpäin oli kaksiraiteista. Venäjän jälkeen Suomen itsenäisyyden tunnustivat Ruotsi, Ranska ja Saksa. Itsenäisyyttä uskallettiin hieman juhliakin ja Svinhufvudin senaatti antoi eduskunnalle tärkeitä lakiesityksiä. Usein unohdetaan, että vuokratilojen itsenäistymisestä eli torpparivapautuksesta ehdittiin käydä tammikuussa 1918 lähetekeskustelukin ja jo joulukuussa 1917 senaatti oli vahvistanut lait kunnallisesta demokratiasta ja kahdeksan tunnin työpäivästä. Näitä tavoitteita varten ei olisi tarvinnut aloittaa punakapinaa.
Samaan aikaan tapahtumat vyöryivät kuitenkin toisella linjalla. Jo marraskuun suurlakon aikana oli tapettu lähes 50 suomalaista — hurja määrä siihen asti varsin rauhallisessa maassa. Lenin uskoi maailmanvallankumoukseen ja lupasi 13.1.1918 lähettää Suomen punakaarteille 15.000 kivääriä, 30 konekivääriä ja kymmenkunta tykkiä. Asejunan suojaamiseksi punakaartit pantiin liikekannalle vartioimaan rataa Helsinkiin ja Tampereelle saakka. Kun kaartilaiset olivat lähteneet liikkeelle, eivät he enää koteihinsa palanneet.
Toisaalla suojeluskunnat olivat järjestäytyneet. Svinhufvudin hallituksella ei sen sijaan ollut oikeastaan järjestysvoimia; poliisikin oli korvattu miliisillä. Senaatti haki ja sai eduskunnalta valtuudet järjestyksen palauttamiseen maahan. Tätä toteuttamaan Svinhufvud nimitti 16. tammikuuta Suomeen palanneen ja vastikään ns. sotilaskomitean johtoon valitun Gustaf Mannerheimin, joka näin astui 50-vuotiaana Suomen historiaan.
Svinhufvud ja muut senaattorit jatkoivat sovitteluyrityksiä sosialistien kanssa, mutta nämä vaativat yhteishallituksen enemmistöä ja muutakin. Tilanne ei kuitenkaan ollut enää puoluejohdon käsissä. Puoluetoimikuntaa täydennettiin — vastoin SDP:n sääntöjä ja joulukuun puoluekokouksen linjausta — punakaartien nimeämillä lisäjäsenillä. Käytännössä SDP antoi 25.1. punakaarteille oikeuden nousta kapinaan. Samana päivänä Svinhufvudin senaatti julisti suojeluskunnat laillisen hallituksen joukoiksi.
Punaiset ja valkoiset aloittivat lopulliset sotatoimet samoilla aamuyön tunneilla 28. tammikuuta. Svinhufvud piiloutui alkuun Helsinkiin lähetettyään viime tingassa Vaasaan neljä senaattoria. Viipurin suunnalla sotaa oli käyty jo monta päivää.
Hyvät kuulijat
En mene syttyneen moninimisen sodan vaiheisiin, Svinhufvudin toimiin Suomen ensimmäisenä valtionpäänä 1918 enkä hänen merkittäviin tekoihinsa pääministerinä ja presidenttinä 1930-37. En myöskään Ukko-Pekan saavutuksiin muun muassa Enso-Gutzeitin hallintoneuvoston tai Sakon johtokunnan puheenjohtajana sen enempää kuin suojeluskuntavääpelinä ja mestariampujana. Näitäkin puolia käsitellään professori Martti Häikiön tulevassa Svinhufvud-elämäkerrassa — ja on jo kuvattu P.E. Svinhufvudin muistosäätiön tuoreissa julkaisuissa.
Svinhufvudin elämäntyötä symboloi myös Luumäen Kotkaniemi, joka laajan kansalaismielipiteen tuella on ainakin toistaiseksi pelastettu huutokaupalta. Talon peruskorjaus alkaa tänä vuonna. suunnittelu on hyvässä vauhdissa. Klubinne jäsen Pertti Kolari on ollut avainhenkilö näissä ponnisteluissa Kotkaniemi-säätiön puheenjohtajana. Tavoitteena on avata uudistettu Kotkaniemi 28. maaliskuuta 2017 eli tasan sata vuotta sen jälkeen, kun Svinhufvudit palasivat Siperiasta hetkeksi Luumäelle.
Itsenäistymisen juhlavuosina toivottavasti kirkastuu kaikkiaan Pehr Evind Svinhufvudin merkitys kansallisena suurmiehenä. Ilman hänen rohkeuttaan ja lujuuttaan Suomella olisi saattanut olla paljon synkempi kohtalo — luultavasti yhtenä tuolloin syntyneistä neuvostotasavalloista.
Jyrki Vesikansa
Lappeenrannan klubi 6.2.2015