Juhlapuhe Kihlakunnantuomari Pehr Evind Svinhufvudin Siperiaan-karkotuksen muistotilaisuus. Ostrobotnia 24.11.2014. Järjestäjä P. E. Svinhufvudin Muistosäätiö.
Arvoisa valtioneuvos ja eduskunnan entinen rouva puhemies,
Arvoisa oikeuskansleri,
Arvoisat P. E. Svinhufvudin omaiset,
Arvoisat P. E. Svinhufvudin perinteen vaalijat
Hyvät naiset ja herrat,

Suomi valmistautuu valtiollisen itsenäistymisen satavuotisjuhliin. Suomen ainutlaatuisen tarinan ja sen tekijöiden tunteminen on suomalaisen identiteetin tärkein perusta.
Viime torstaina muistettiin jääkäriliikkeen syntysanoja, jotka lausuttiin tässä samassa talossa sata vuotta sitten. Jääkärikonsertti Finlandia-talossa oli ensimmäinen siinä monivuotisessa tapahtumien sarjassa, jonka kautta syvennämme ymmärrystämme itsenäistymiseen ja vapauteen johtaneesta kehityksestä sekä suomalaisen kansanvallan ja oikeusvaltion vahvuudesta.
Tänään muistamme poliittisen itsenäisyysliikkeen merkittävintä tekijää, P. E. Svinhufvudia. Sata vuotta sitten käräjiä istuva tuomari P. E. Svinhufvud pidätettiin Luumäen käräjäsalista ja karkotettiin Siperiaan. Jääkäriliike sai merkittävän sysäyksen ja innoituksen Svinhufvudin pidätyksestä ja karkotuksesta.
Taustalla näkyvä valokuva on lauantain kenraaliharjoituksesta, jossa saimme seurata Svinhufvudin kolkkoa kohtaloa alkuperäisen käräjäsalin edessä pidetyssä kuvaelmassa. Luumäen aseman eli Kangasvarren kyläyhdistys toteutti kotiseutuneuvos Pekka Siiropään aloitteesta ja käsikirjoituksella ja Jari Kontulan ohjauksella hienon kuvaelman, jonka pääroolia esitti Luumäen kirkkoherra Heikki Svinhufvud. Heikki ja kolmas suuri Svinhufvudin perinteen vaalija, maisteri Hilkka Suoanttila kertovat minun esitykseni jälkeen videon avulla, millainen oli Svinhufvudin matka Luumäeltä Siperiaan. Kuvassa näkyvän keltaisen alkuperäisen käräjätalon seinässä on laatta, jossa pidätyksestä kerrotaan.

Muutaman sadan metrin päässä käräjätalosta on erittäin komea Oikeustaistelun muistomerkki. Se on Wäinö Aaltosen suunnittelema kahdeksan metriä graniittinen paasi.
Ensimmäinen kysymyksemme on, miksi tuomari Svinhufvud pidätettiin. Mitä hän oli tehnyt? Toinen kysymyksemme on, miksi hänet karkotettiin Siperiaan? Kolmas ja tärkein kysymyksemme on, mikä oli johtanut tähän Svinhufvudin ja maan johdon tähän maata järisyttäneeseen konfliktiin?
Svinhufvudin pidätyksen lähihistoria on se, että 31. lokakuuta 1914 Lappeen tuomiokunnan tuomari Svinhufvud lähetti prokuraattori Kasanskille kirjeen, jossa hän ilmoitti, ettei pitänyt tätä laillisena prokuraattorina, koska tämä oli nimitetty tehtäväänsä Svinhufvudin laittomana pitämän yhdenvertaisuuslain nojalla. Kasanski oli pyytänyt Svinhufvudilta pöytäkirjanotetta, mutta Svinhufvud kieltäytyi sitä nyt lähettämästä.
13.marraskuuta 1914 Suomen kenraalikuvernööri Franz Seyn erotti Svinhufvudin tuomarin virasta. Mutta PES ei aikonut erota, koska piti sotatilalakia laittomasti syntyneenä eikä tuomarin erottaminen ollut tapahtunut Suomen lain mukaan. Tämän tottelemattomuuden johdosta Viipurin kuvernööri esitti kenraalikuvernöörille Svinhufvudin karkottamista ”johonkin keisarikunnan etäiseen kuvernementtiin”.
Mitä tiedämme pidätyspäätöksen taustoista? Svinhufvudin arkistossa on Suomen kenraalikuvernöörin kanslian osastopäällikkö J. Grossmanin laatima salainen selostus Lappeen tuomiokunnan entisen tuomarin Pehr Evind Svinhufvudin karkotuksesta. Sen mukaan kenraalikuvernööri Franz Seyn perusteli pidätystä sillä, että
”Svinhufvudin teot olivat ei ainoastaan uutena ilmauksena hänen taholtaan julkeasta epäkunnioituksesta lakia ja hallitusta kohtaan, vaan todistivat myös hänen pyrkimyksenään olleen omavaltaisen tuomarintehtävän suorittamisen kautta julkisesti osoittaa sanottua epäkunnioitustaan ja, saattamalla täten paikallisen asujaimiston mielet levottomiksi, horjuttaa sen silmissä lain auktoriteettia sekä näyttää sille esimerkkiä rikollisesta tottelemattomuudesta hallitusvallan laillisia vaatimuksia kohtaan.”
Tämän vuoksi kenraalikuvernööri harkitsi Svinhufvudin jatkuvan oleskelun Suomessa ei ainoastaan vahingolliseksi, vaan myös sota-ajan oloissa täysin mahdottomaksi sallia. Kenraalikuvernööri määräsi hänet koko siksi ajaksi, minkä sotatila on Suomessa voimassa, Tomskin kuvernementtiin. Perusteena käytettiin sitä, että Venäjän sisäasiainministerin määräyksen mukaisesti ne henkilöt, jotka ovat määrätyt karkotettaviksi sotatilaan julistettuja paikkakuntia koskevien säännösten 19 luvun 17 §:n perusteella, oli sijoitettava asumaan Tomskin kuvernementtiin, Tomskin kuvernöörin harkinnan mukaan. Kirjeissään ministerineuvoston puheenjohtajalle ja Suomen ministerivaltiosihteerille kenraalikuvernööri Seyn huomautti lisäksi, että pidätys ja karkotus johtuivat yksinomaan Svinhufvudin
”nykyisestä julkeasta ja röyhkeästä käytöksestään kokonaan riippumatta hänen aikaisemmasta valtiollisesta toiminnastaan yhtenä nuorsuomalaisen puolueen johtajista ja eduskunnan entisenä puhemiehenä”.
Svinhufvud tiesi odottaa pidätystä. Hän oli kuitenkin päättänyt aloittaa käräjäistunnon 24. marraskuuta. Hän kysyi lautamiehiltä, tahtovatko he istua käräjät hänen johdollaan. Kaikki vastasivat ”tahdon”. Mutta mitään ei kuulunut, vaikka jokaisella Viipurista tulevalla junalla käytiin vieressä olevalla Luumäen asemalla katsomassa, joko pidättäjät tulevat. Käräjät jatkuivat seuraavana päivänä 25. marraskuuta. Käräjäsali on täynnä väkeä, mukana olivat hovioikeuden auskultantit Elias von Hertzen ja Yngve Svinhufvud, tuomarin poika. Luumäen nimismies Oskar Nordström oli irrottanut puhelimen seinästä, ettei hänen tarvitsisi ottaa pidätysmäärätystä vastaan.
Pidättäjät tulivatkin Viipurin poliisilaitoksen Benz-merkkisellä 13-paikkaisella avoautolla. Poliisit pidättivät Svinhufvudin käräjäsalista. Hän sai tunnin aikaa järjestää paperinsa. Sitten hän otti turkkinsa ja valmiiksi pakatun matkalaukkunsa, sillä hän tiesi odottaa pidätystä. Pihalla hän lausui sankalle väkijoukolle:
”En voi ruveta herrojen kanssa tappelemaan! Viekää mihin viette, mutta laitonta se on!”

Svinhufvudia lähdettiin viemään autolla kohti Viipuria. Käräjätalosta oli soitettu Kotkaniemeen ja kerrottu pidätyksestä. Puoliso Ellen Svinhufvud kiiruhti maantielle. Ehdittyään mäkikumpareelle, hän näki poliisiauton vilahtavan Kotkaniemen tienhaaran ohi. Ei nähnyt tuomarikaan tien lähellä värisevää vaimoaan, sillä hän ei tiennyt että sanoma hänen vangitsemisestaan oli tullut Ellenin korviin.
Taakse jäi koti Kotkaniemi. Ei voinut Svinhufvud eikä hänen vaimonsa aavistaa, että matka tulisi kestämään kaksi vuotta ja neljä kuukautta. Varmaan kuviteltiin, että sotatilan ajaksi tehty pidätys ja karkotus olisi lyhytaikainen, sillä kaikki uskoivat vielä marraskuussa 1914, että suuri sota ja sen myötä sotatila päättyisivät nopeasti.
Kotkaniemi on nykyisin valtion omistuksessa, Museoviraston hallinnassa. Kotkaniemen tulevaisuus on epävarmuuden jälkeen nyt turvattu. Sen pelastamiseksi tekivät suuren työn erityisesti Muistosäätiön puheenjohtaja lehdistöneuvos Jyrki Vesikansa ja Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet sekä Luumäen kunnan edustajat ja monet muut ammattilaiset ja vapaehtoiset. Kotkaniemen kunnostusta suunnitellaan parhaiden ammattilaisten voimin.
Maamme ensimmäisen eduskunnan puhemiehen, itsenäisyyssenaatin puheenjohtajan, itsenäisen Suomen ensimmäisen oman valtionpäämiehen ja tasavallan presidentin koti on jo nyt ja tulee olemaan tulevaisuudessa hieno kiintopiste kansakunnan itsenäistymisvaiheiden muistamisessa.

Kuka oli Pehr Evind Svinhufvud vuonna 1914, jonka pidättäminen ja karkotus järisytti koko maata?
Svinhufvudista oli tullut Venäjän yhtenäistämispolitiikan näkyvin vastustaja ja suomalaisten oikeustaistelun tunnetuin symbolihahmo.
Svinhufvudilla oli kaksi rinnakkaista uraa. Hän oli valmistunut juristiksi ja toiminut monipuolisesti lakimiehenä. Hän oli ollut tuomarin tehtävissä Turun hovioikeudessa, hän oli toiminut virkamiehenä lainvalmistelukunnassa, hän oli toiminut asianajajana ja istuvana tuomarina. Mutta hänellä oli myös huomattava ja monipuolinen poliittinen ura takanaan. Hän edusti sukuaan säätyvaltiopäivillä ritaristossa ja aatelissa. Mutta hänestä tuli valtakunnallisesti tunnettu hahmo, tuomareiden tottelemattomuusliikkeen keulakuva, kun Turun hovioikeuden enemmistö erotettiin viroistaan vuonna 1903.

Rauhalliselle maalaistuomarin uralle tähdänneestä Svinhufvudista tuli poliitikko, kun Venäjä lähti yhtenäistämään Suomen lainsäädäntöä valtakunnan lainsäädäntöön ja venäläistämään Suomea. Syntyi ns. ensimmäinen sortokausi. Suhtautuminen jakoi suomalaiset eri leireihin. Oli myöntyvyyssuuntaus, joka uskoi, että neuvotteleva, pragmaattinen, tarkoituksenmukainen joustaminen turvaisi tärkeimmän eli suomen kielen ja virat suomalaisten käsissä. Mutta toinen suunta oli perustuslaillisuus, joka piti lakien säätämisen järjestystä niiden velvoittavuuden perusteena.
Svinhufvud valitsi perustuslaillisen suuntauksen. Käytännössä hän joutui tämän kysymyksen eteen Turun hovioikeuden asessorina vuonna 1901, kun kenraalikuvernööri ja senaatti puuttuivat Turun hovioikeuden toimintaan. Svinhufvud oli mukana siinä enemmistössä, joka vastusti taipumista poliittiseen painostukseen ja joka piti määräyksiä laittomassa järjestyksessä syntyneinä. Ristiriidan seurauksena Turun hovioikeuden enemmistö erotettiin, Svinhufvud heidän mukanaan.

1902 tuomareiden menettelytapakiista kärjistyi kysymykseen laittomina pidettyjen lakien noudattamisesta. Svinhufvud kirjoitti Allan Serlachiukselle vuonna 1902:
”Jos kysymys nousee siitä, mille kannalle maan tuomarikunnan on asetuttava jälkeen 1899 perustuslakejamme vastaan ilmestyneitten asetusten suhteen, on mielipiteeni, että tuomarikunnan tulee edelleen uskollisena valallensa, seurata ainoastaan maan perustuslakeja ja niitten mukaan syntyneitä lakeja ja asetuksia sekä olla noudattamatta perustuslain-vastaisia säännöksiä.”

Venäjän keisarin vaikeudet ulko- ja sisäpolitiikassa johtivat autonomian osittaisiin lievennyksiin ja mikä merkittävintä, Suomessa eduskuntauudistukseen. Se kokosi monet merkittävät kansanliikkeet kansanvaltaisen uudistustyön taakse. Svinhufvud oli noussut passiivisen vastarinnan ja laillisuusvaatimuksen symboliksi, mikä selittää sen, että hänet – vasta kolmanneksi suurimman puolueen kansanedustaja – valittiin eduskunnan ensimmäiseksi puhemieheksi vuonna 1907. Hänet valittiin uudelleen aina vuoteen 1913 saakka, jolloin hän kieltäytyi muuttamasta tinkimätöntä kantaansa, joka oli johtanut eduskunnan hajottamisiin. Niinpä hänen tilalleen puhemieheksi, maailman ensimmäiseksi sosialidemokraattiseksi parlamentin puhemieheksi, valittiin Oskari Tokoi. Svinhufvud vetäytyi politiikasta ja keskittyi hoitamaan Lappeen tuomiokunnan tuomarin virkaansa.

Mutta Suomen olot helpottuivat vain hetkeksi. Keisari alisti Suomen asiat valtakunnan ministerineuvostolle vuonna 1909. Samana vuonna säädettiin myös sotatilalaki, jonka soveltamisesta tuli merkittävä oikeudellinen kiista vielä keväällä 1918, kun maassa käytiin vapaussotaa ja sisällissotaa. Vuonna 1910 säädettiin Yleisvaltakunnallinen lainsäädäntöjärjestys, joka edellytti Suomen senaattia lähettämään kaksi edustajaa valtakunnanneuvostoon ja neljä duumaan. Vuonna 1912 tuli yhdenvertaisuuslaki: venäläisille samat oikeudet kuin suomalaisille. Tämän laittomana pitämänsä lain perusteella Svinhufvud kieltäytyi noudattamasta prokuraattoriksi nimitetyn venäläisen Kasanskin määräyksiä.

Suomeen julistettiin sotatila 1.8.1914, maasta tuli venäläinen sotaleiri. Aluksi myöntyvyysmieliala ja keisarilojaalisuus, mutta myös yksityiset syyt kuten työttömyys, saivat noin 700 suomalaista hakeutumaan Venäjän armeijaan. Siellä palveli autonomian aikana 500 suomalaista kenraalia ja amiraalia. Mutta pian yleinen mieliala kääntyi vahvasti Venäjää vastaan. Syksyn 1914 suuren venäläistämisohjelman tavoitteena oli hävittää autonomia ja tehdä Suomesta Venäjän maakunta. Svinhufvudin pidätys ja karkotus olivat osa mielialojen jyrkkää kääntymistä Venäjää vastaan. Nyt oltiin valmiita valmistautumaan aseelliseen kansannousuun Suomen irrottamiseksi Venäjästä. Sotilaskoulutuksen ja aseiden pyytäminen Venäjän vihollismaalta oli valtiopetos, josta voi seurata hirsipuu tai Siperia. Saksaan lähteminen oli rohkea henkilökohtainen ratkaisu, jonka teki 1 900 suomalaista nuorta miestä, pannen henkensä ja tulevaisuutensa yhden kortin varaan.

Svinhufvud karkotettiin Siperiaan. Hänen karkotuksestaan on ilmestynyt uutena näköispainoksena Erkki Räikkösen teos Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Se julkaistiin alun perin vuonna 1928, ja saattoi olla osasyynä siihen, että Svinhufvud palasi takaisin politiiikkaan, ensin päämibnsiterinä ja sitten presidenttinä.

Hyvät naiset ja herrat
En tässä kertomuksessani mene vuoden 1914 jälkeisiin tapahtumiin muuten kuin toteamalla, että lyhyeksi kuviteltu suuri sota venyi ja se osoittautui kohtalokkaaksi Venäjän keisarille ja koko Venäjän imperiumille, joka romahti vuonna 1917. Venäjän heikkous avasi Suomelle tien itsenäisyyteen.
Itsenäistymisen vaatimaan suoraan toimintaan olivat erityisen hyvin valmiina kaksi edellä käsiteltyä toimijaa. Perusteellisen sotilaskoulutuksen ja rintamakokemuksen saaneet jääkärit palasivat Suomeen helmikuussa muodostaen Suomen puolustusvoimien rungon. He olivat ratkaisevan tärkeässä asemassa, kun venäläinen sotaväki karkotettiin maasta vapaussodassa ja sosialistien aseellinen kapina kukistettiin sisällissodassa. Laillisen hallituksen joukkoja komensi kenraali Gustaf Mannerheim, joka hankin oli palannut edellisessä joulukuussa Venäjältä Suomeen 30 vuoden palvelun jälkeen.

Kolmas kotimaahan palannut oli P. E. Svinhufvud. Oltuaan kaksi vuotta ja neljä kuukautta Siperiassa hän tuli juhlittuna kansallissankarina Suomeen maaliskuun lopussa 1917. Hänet nimitettiin heti Suomeen tultuaan vastustamansa Kasanskin viraan prokuraattoriksi eli oikeuskansleriksi. Marraskuussa 1917 hänestä tuli pääministeri, jonka johtama senaatti julisti Suomen itsenäiseksi, hankki itsenäisyydelle ulkovaltojen tunnustuksen ja kukisti kapinan. Svinhufvud valittiin itsenäisen Suomen ensimmäiseksi omaksi valtionpäämieheksi, valtionhoitajaksi, toukokuussa 1918.

Emme kuitenkaan mene nyt näihin dramaattisiin tapahtumiin, vaan pysymme vuodessa 1914.
Svinhufvud, kuten muutkin itsenäisyysmiehet, joutuivat ylittämään kolme kynnystä tiellä Suomen itsenäisyyteen. Nämä olivat ensimmäiseksi irtautuminen lojaalisuudesta Venäjän keisaria kohtaan, toiseksi uskon mureneminen sovittelevaan politiikkaan ja passiiviseen vastarintaan ja kolmanneksi valmistautuminen aseelliseen kansannousuun. Näistä merkittävin oli irtautuminen lojaalisuudesta Venäjän keisaria kohtaan. Vähitellen koko kansa tuli vakuuttuneeksi siitä, että vain irtautumalla keisarikunnasta Suomi saattoi kulkea omaa tietään, vaalia omia arvojaan vapautta, oikeutta ja kansanvaltaa.
Seuraavaksi matkaammekin Svinhufvudin jalanjäljissä kohti karkotuspaikkaa.