Miten Suomen oikeuslaitos toimi 1910-luvulla? Minkälaisia asioita oikeuteen tuotiin?
Alimpina tuomioistuimina olivat kihlakunnanoikeudet ja raastuvanoikeudet.
Niiden yläpuolella oli kolme hovioikeutta ja korkeimpana oikeusasteena Suomen senaatin oikeusosasto.
Suomi oli jaettu 62 tuomiokuntaan, joiden toiminnasta vastasivat kihlakunnantuomarit, kansan suussa ukkotuomarit.
Paikalliset jutut ratkaistiin talvi- ja syyskäräjillä sekä tarpeen vaatiessa vielä välikäräjillä.

Maaseudulla yleisinä tuomioistuimina toimivat kihlakunnanoikeudet, kaupungeissa raastuvanoikeudet.
Näiden tuomioistuinten ratkaisuihin oli mahdollista hakea muutosta hovioikeudessa, joita 1910-luvulla oli kolme: Turun, Vaasan ja Viipurin hovioikeudet.
Hovioikeuden ratkaisuun tyytymättömällä oli vielä mahdollisuus hakea muutosta senaatissa. Senaatissa oli kaksi osastoa: oikeusosasto ja talousosasto.
Hovioikeuksien ratkaisuja koskevat muutoksenhakemukset käsiteltiin oikeusosastossa, josta Suomen itsenäistymisen jälkeen muodostettiin korkein oikeus.

Hallinnollisesti maaseudun oikeudenhoito oli järjestetty niin, että Suomi – kaupunkeja lukuun ottamatta – oli jaettu tuomiokuntiin, joita 1900-luvun alkuvuosina oli 62.
Tuomiokunnan toiminnasta vastasi tuomiokunnan tuomari, jota kutsuttiin myös kihlakunnantuomariksi. Kansan suussa hän oli ukkotuomari. Muuta valtion palkkaamaa henkilökuntaa tuomiokunnassa ei ollutkaan.
Tuomiokunnan alue käsitti yhden tai muutamia käräjäkuntia, joihin kuhunkin taas kuului yksi tai useampia pitäjiä. Lappeen tuomiokuntaan kuului viisi käräjäkuntaa:
1) Lemin ja Taipalsaaren pitäjien käräjäkunta
2) Savitaipaleen ja Suomenniemen pitäjien käräjäkunta
3) Lappeen pitäjän käräjäkunta
4) Valkealan pitäjän käräjäkunta
5) Luumäen pitäjän käräjäkunta

Käräjät Luumäellä 1920-luvun alussa. Puheenjohtajana kihlakunnantuomari Torsten Boisman. M. Wuorela. Lähde: Museovirasto; Historian kuvakokoelma.
Jokaisessa käräjäkunnassa oli vuosittain pidettävä kahdet varsinaiset käräjät, talvikäräjät ja syyskäräjät. Ne oli pidettävä lailla säädetyn ajan puitteissa, mutta nuo ajat olivat väljät: talvikäräjiä voitiin istua vielä kesäkuussakin.
Tavallisesti kussakin käräjäkunnassa oli yksi istuntopaikka, mutta esimerkiksi Lappeen tuomiokunnassa käräjiä istuttiin sekä Lemillä että Taipalsaarella.
Käräjiä pidettiin yleensä useita istuntopäiviä peräkkäin, ei toki lauantaisin eikä pyhisin. Varsinaisten käräjien lisäksi toimitettiin tarpeen vaatiessa välikäräjiä, varsinkin rikosjuttujen käsittelyä varten silloin, kun syytetty oli vangittuna. Välikäräjät kestivät yleensä yhden tai muutaman päivän.
Vuonna 1914 Lappeen tuomiokunnassa toimitettiin 33:t välikäräjät, samoin seuraavana vuonna.
Käräjiä toimittava tuomioistuin oli kihlakunnanoikeus, jonka nimi määräytyi käräjäkunnan mukaan: esimerkiksi Luumäen kihlakunnanoikeus; varsinkin aiemmin muodollisesti Luumäen pitäjän käräjäkunnan kihlakunnanoikeus.

Kihlakunnanoikeuden puheenjohtajana toimi asianomaisen tuomiokunnan tuomari eli kihlakunnantuomari; jäseninä olivat paikallisia oloja tuntevat lautamiehet, luvultaan vähintään viisi, enintään kaksitoista.
Useimmiten kihlakunnanoikeuden päätökset olivat yksimielisiä, mutta jos erimielisyyttä ilmaantui, äänestettiin. Jos lautamiehet olivat asiasta eri mieltä kuin puheenjohtaja, kihlakunnanoikeuden ratkaisuksi tuli lautamiesten mielipide, mutta vain, jos he olivat keskenään yksimielisiä. Muussa tapauksessa päätökseksi tuli puheenjohtajan mielipide.
Istunnoissa käsiteltiin monenlaisia riita- ja rikosjuttuja sekä myös muun muassa lainhuudatus-, kiinnitys- ja holhousasioita. Niinpä asioita oli paljon varsinkin isoissa tuomiokunnissa, jollainen Lappeen tuomiokunta oli. Sen vuoksi kihlakunnantuomarin ei ollut käytännössä mahdollista toimia puheenjohtajana kaikilla käräjillä.

Asia oli järjestetty niin, että osan käräjistä toimittivat hovioikeuden määräyksestä auskultantit eli nuoret lakimiehet, jotka olivat yliopistosta valmistuttuaan ilmoittautuneet tuomioistuinharjoittelua varten hovioikeuteen, vannoneet siellä tuomarinvalan ja saaneet näin hienolta kuulostavan hovioikeudenauskultantin nimikkeen.
Siihen ei sinänsä kuulunut mitään tehtäviä eikä palkkausta. Mutta auskultanttien tarkoituksena oli saada käytännön kokemusta tuomarin tehtävistä – ja arvostettu varatuomarin arvonimi.
Päästyään johonkin tuomiokuntaan avustamaan kihlakunnantuomaria ja seuraamaan hänen toimittamiaan käräjiä sekä saatuaan riittävästi kokemusta auskultantilla oli mahdollisuus päästä itse toimimaan kihlakunnanoikeuden puheenjohtajana, jos kihlakunnantuomari sai hovioikeudelta vapautuksen jonkin istunnon toimittamisesta ja hovioikeus määräsi tehtävään auskultantin.
Kun kokemusta tuomarin tehtävistä oli kertynyt riittävästi ja auskultointi oli muutoinkin sujunut hyvin, hovioikeus antoi auskultantille hakemuksesta varatuomarin arvonimen.

Svinhufvudin auskultantit asuivat Kotkaniemessä ja kuuluivat tavallaan tuomarin perhepiiriin. He eivät aluksi saaneet muuta palkkaa kuin ateriat – yhdessä perheen kanssa – sekä asunnon, mutta toisena ja kolmantena auskultointivuotenaan Svinhufvud maksoi heille lisäksi pientä palkkaa.
Lue enemmän: Outi Korhonen, P. E. Svinhufvud juristina esikartoitus

Svinhufvudin auskultanteista myöhemmin tunnetuiksi tulleet Sulo Wuolijoki ja Väinö Tanner ovat julkisesti kertoneet suuresti arvostaneensa Svinhufvudia tuomarina.







Erityistä kansliaa Lappeen tuomiokunnalla ei nyt kysymyksessä olevaan aikaan ollut vaan toimipaikkana, jos sellaisesta ylipäänsä voidaan puhua, oli Kotkaniemi, tuomarin koti.
Kihlakunnantuomarilla oli paljon muutakin työtä kuin puheenjohtajana toimiminen käräjillä. Hänen oli laadittava kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat kaikista hänen johdollaan käsitellyistä asioista ja huolehdittava pöytäkirjoista asianosaisille annettavien otteiden puhtaaksikirjoittamisesta, hoidettava tuomiokuntaan kertyvien asiakirjojen arkistointi ja säilyttäminen, annettava haasteita ja rasitustodistuksia, koulutettava auskultantteja ja huolehdittava tuomiokunnan hallinnosta sekä tehtävä yhtä ja toista muutakin.
Kaikkien näiden asioiden hoitamiseen hänen aikansa ei olisi riittänyt. Sen vuoksi osa töistä oli teetettävä muilla, joille oli tietenkin maksettava työstä korvaus. Kun valtio ei tällaista henkilökuntaa palkannut, se oli kihlakunnantuomarin tehtävä.

Tämä oli taloudellisesti mahdollista, koska kihlakunnantuomareiden tulot olivat hyvät. Valtion heille maksama palkka ei sinänsä ollut kovin suuri, mutta sen lisäksi he saivat virkasivutuloja eli lunastusmaksuja jokseenkin kaikista pöytäkirjanotteista, todistuksista ja muista asiakirjoista, jota heiltä tilattiin.
Virkasivutulot olivat hyvin merkittävä osa kihlakunnantuomareiden tuloja – ne saattoivat olla selvästi suuremmat kuin valtion heille maksama palkka. Kun näihin virkoihin liittyvät kokonaistulot olivat hyvät, niihin hakeutui kokeneita tuomareita, varsinkin hovioikeuksien jäseniä.

Työtä, mutta myös tuloja oli yleensä sitä enemmän, mitä isompi tuomiokunta oli sen asukkaiden määrällä mitattuna. Tämän vuoksi kihlakunnantuomarit pyrkivät monesti siirtymään isompaan tuomiokuntaan.
Esimerkiksi Svinhufvud, joka oli 1906 nimitetty Heinolan tuomiokunnan tuomariksi, haki ja nimitettiin jo 1908 Lappeen tuomiokunnan tuomariksi. Heinolan tuomiokunnan väkiluku oli noihin aikoihin noin 36000, Lappeen tuomiokunnan suunnilleen 58000.
Kuuluisat Luumäen käräjäkunnan syyskäräjät aloitettiin tiistaina 24.11.1914 klo 10. Niiden aluksi pastori Otto Väinö Päiviö piti vanhan tavan mukaan käräjätalossa käräjäsaarnan, jota puheenjohtaja ja muut jäsenet kuuntelivat. Saarnan jälkeen julistettiin käräjärauha alkaneeksi.
Tilanne oli jännittynyt, sillä tiedossa oli, että paikkakunnalla suurta luottamusta nauttiva ukkotuomari Svinhufvud toimi syyskäräjien puheenjohtajana, vaikka hän oli edellisenä perjantaina vastaanottanut kenraalikuvernöörin päätöksen hänen erottamisestaan Lappeen tuomiokunnan tuomarin virasta.
Viipurin hovioikeus oli määrännyt Lappeen tuomiokunnan tuomarinvirkaa toistaiseksi hoitamaan Svinhufvudin auskultanttina toimivan Toivo Tapanaisen. Toinen auskultantti Elias von Hertzen oli saanut puolestaan määräyksen toimittaa Luumäen syyskäräjät.
Kaikki kolme olivat lähettäneet maanantaina 23.11. omat vastauksensa hovioikeudelle. Svinhufvud ilmoitti pitävänsä kenraalikuvernöörin erottamispäätöstä pätemättömänä. Samasta syystä Tapanainen pyysi hänelle annetun määräyksen peruuttamista. Von Hertzen kieltäytyi toimittamasta käräjiä, koska piti Svinhufvudin erottamista laittomana.
Kaikki lautamiehet – Joonas Mentula, Joonas Suoanttila, Joonas Holtari, Matti Salmi, Manu Karvonen, Taavetti Punkkinen ja Ville Taina – puolestaan ilmoittivat haluavansa istua käräjät Svinhufvudin johdolla.

Käytäntönä oli, että jutut haastettiin tiettyihin käräjiin ja vasta käräjien ensimmäisenä päivänä jutut ”jaettiin” eli määrättiin, minä päivänä mikin juttu tullaan käsittelemään. Kun jutut oli kirjattu ja määrätty niiden käsittelyjärjestys, alkoi kello 16 niiden käsittely.
Tuolloin käräjäkunnan viralliseksi syyttäjäksi ilmoittautui Luumäen piirin kruununnimismies Oskar Theodor Nordström. Samalla merkittiin, ettei käräjäkunnan kruununpalvelijoita tai majatalon pitäjiä vastaan mitään tyytymättömyyttä ilmoitettu.

Tiistaina käsiteltiin kolme testamentin valvontaa, yksi velkomusjuttu, kolme kiinnitysasiaa ja neljä holhoojan määräämistä.
Toisena istuntopäivänä, keskiviikkona 25.11., samalla tavoin kuin edellisenä päivänä käräjäsali oli täynnä väkeä. Paikalla olivat myös auskultantit Elias von Hertzen ja Yngve Svinhufvud, tuomarin poika.
Istunnossa käsiteltiin lukuisia lainhuudatusasioita sekä kymmentä varsinaisasiaa. Niistä viisi oli velkomusjuttuja, muista yksi koski perittäväksi siirrettyjen saatavien tilitystä, toinen korvausta, kolmas testamentin valvontaa ja neljäs palveluspalkkaa.
Marraskuisen illan jo pimennyttyä, pian klo 16:n jälkeen, otettiin käsiteltäväksi asia, jossa talollinen Manu Juhonpoika Venäläinen oli haastattanut oikeuteen talollisen Kalle Koivulan ja torppari Antti Hyyrysen lehmäkaupoista.
Jutussa oli meneillään todistajankuulustelu, mutta käsittely jäi kesken, kun käräjätalon pihaan ajoi auto, josta nousi viisi poliisimiestä. Jo valoista tiedettiin, että nyt se tapahtuu. Pitäjässä ei ollut muita autoja.
Poliisit tunkeutuivat istuntosaliin, keskeyttivät istunnon ja määräsivät Svinhufvudin nousemaan kyytiin. Svinhufvud huusi ”hurraa” ja paikalla ollut yleisö vastasi siihen ”hurraa”-huudolla. Loput näille päiville jaetut jutut jäivät käsittelemättä.

Juttu Venäläinen vastaan Koivula ja Hyyrynen tuli uudelleen esille vasta 27.4.1915 Luumäen talvikäräjillä pöytäkirjassa. Oikeuden puheenjohtajana toimi tuossa vaiheessa eräs hovioikeudenauskultantti.
Asia koski ”omistusoikeuden todentamista ulosmitattuun irtaimeen omaisuuteen”, tarkemmin sanottuna lehmään. Jutussa oli kantajana talollinen Manu Juhonpoika Venäläinen, Luumäen pitäjän Venäläisen kylästä, sekä vastaajina talollinen Kalle Koivula, Miehikkälän pitäjän Muurolan kylästä, ja torppari Antti Hyyrynen, Luumäen pitäjän Multialan kylästä.
Venäläisen mukaan oli kysymys siitä, että hän oli lupautunut antamaan Antti Hyyryselle tämän pyynnöstä lehmän hinnaksi rahaa 130 markkaa, välipuheella, että kun Hyyrynen ostaa lehmän, niin sitten heidän kesken järjestetään lehmää koskeva omistusoikeussuhde.
Kun lehmä sitten oli tuotu Hyyrysen kotiin, oli Venäläinen saapunut sinne ja maksanut lehmän myyjälle 130 markkaa. Hyyrynen puolestaan oli suorittanut myyjälle 20 markkaa, joten lehmä oli tullut 150 markan hinnalla Venäläisen ja Hyyrysen yhteisomistukseen. Sen jälkeen Venäläinen oli ostanut Hyyryseltä tämän osuuden lehmästä, joka oli siten tullut yksin Venäläisen omaksi.

Lehmä oli kuitenkin ulosmitattu velasta, joka Hyyrysellä oli Koivulalle. Venäläinen kertoi vuokranneensa lehmän Hyyryselle ja vaati, että kihlakunnanoikeus julistaisi sen hänelle kuuluvaksi. Hyyrynen selitti asian olevan niin kuin Venäläinen oli kertonut.
Vastaaja Koivula piti kauppaa valekauppana, jolla tahdottiin estää Koivulaa saamasta maksua ulosotossa olevasta saatavastaan Hyyryseltä; Koivulan mielestä Hyyrynen oli koettanut hävittää omaisuuttaan siirtämällä sitä muille. Sen vuoksi Koivula anoi kannetta kumoon ja korvausta kuluistaan.
Juttua ei nytkään ratkaistu vaan se lykättiin vuoden 1915 syyskäräjiin.
TEKIJÄT
Viivi Berghem
Martti Häikiö
Jussi Kivinen
Annukka Palmén-Väisänen
Maritta Pohls
Antti Saarenpää