Kuten tunnettua, Vladimir Putinin hallinto tekee hyvin aktiivista historiapolitiikkaa. Venäjän historian suureksi ajaksi on nostettu Stolypinin kausi, joka ennen leimattiin taantumukselliseksi. Stolypinin kuolemasta on nyt kulunut vähän yli sata vuotta, mutta Suomen kannalta hänen kautensa jatkui vielä sen jälkeenkin. Meillä se tunnetaan nimellä toinen sortokausi.
Stolypinin pääministerikausi kesti vuodesta 1906 vuoteen 1911 eli vain viitisen vuotta. Joka tapauksessa hän ehti tehdä paljon. Ensin hän pakotti vastahakoisen duuman hallituksen kuuliaiseksi työkaluksi ja pani sitten vallankumoukselliset kuriin. Yli kolmetuhatta teloitettiin ja loput hiljenivät. Myös talous kasvoi kohisten, Venäjälle tuli ulkomaista rahaa, rupla oli vahva ja teollisuus, modernisoitui voimakkaasti.
Myös maaseudulla toimeenpantiin kuuluisat Stolypinin reformit, jotka merkitsivät kyläyhteisön hajottamista ja uudismaan jakamista halukkaille viljelijöille mm. Siperiasta. Stolypin ei siis ollut pelkkä byrokraattinen kurinpitäjä, vaan myös valtiomies. Sitä paitsi se oli juuri hän, joka lausui siivekkäät sanat vasemmistolaisille: ”Te haluatte suuria mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän!”
Venäjällä monet patriootit katsovat, että Stolypinin kausi oli Venäjän kotkan uljasta nousukiitoa, jonka sitten katkaisi sankarin kavala salamurha. Murhan motiiviksi on esitetty juuri noiden ”suurten mullistusten” aikaansaaminen. Huomiota on myös paljon kiinnitetty siihen, että murhaaja, Dmitri Grigorjevitš (itse asiassa Mordko Gerškovitš) Bogrov sattui olemaan juutalainen.
Stolypinin ansioita suurmiehenä on myös epäilty. Hänen kuuluisat uudistuksensa olivat itse asiassa Sergei Witten käsialaa ja hovissa hän oli menettänyt kannatuksensa jo ennen murhaa. Tuskin murha siis oli mikään Venäjän historian suuri käännekohta.
Edes lausahdus ”suuresta Venäjästä” ei ollut itse asiassa Stolypinin kirjoittama ja suomalaisille J.K. Paasikivi on kertonut muistelmissaan, ettei Pjotr Arkadjevitš tehnyt häneen mitään suurmiehen vaikutusta. Paasikivi kertoo myös kenraalikuvernööri Gerardin, jolla oli runsaasti kanssakäymistä Stolypinin kanssa, sanoneen, että se mies on vähemmän älykäs kuin kuvitellaan ja myös vähemmän rehellinen. Paasikiven mielestä Stolypiniltä puuttui jotakin keskeistä: das politische Augenmass, jota Bismarck oli teroittanut.
Paasikiven arvion mukaan stolypiniläinen politiikka Suomen suhteen oli sitten sen mukaisesti alhaista pisteiden saalistamista, jossa totuudesta ei piitattu. Puhuessaan duumassa Stolypin korotti Suomen kysymyksen ratkaisemisen muka tärkeäksi periaatteelliseksi asiaksi, jolla poistettaisiin Venäjään kohdistuva uhka. Näin hän keräsi taantumuksen suosiota pienen maan kustannuksella. Valtiomies olisi sen sijaan käyttänyt rehellisiä keinoja ja pyrkinyt hankkimaan takaisin suomalaisten vanhan lojaalisuuden, joka oli Bobrikovin aikana menetetty.
Itse asiassa Stolypinin suhtautuminen Suomeen oli Paasikiven mielestä samalla tasolla kuin Bobrikovin politiikka: ”Sama suomalaisten käsitysten huomioon ottamattomuus ja niistä välinpitämättömyys. Sama yksipuolinen jyrkkyys ja sovittelemattomuus. Sama suomalaisten yli olkain katsominen ja suomalaisten tunteiden loukkaaminen. Sama peittelemätön ja miltei tarkoituksellinen osoittelu, että Suomi ja sen kansa oli quantité négligeable…” Paasikivi muistuttaa myös, että ”Stolypin oli myös altis vihaan, jonka valtiomies ei saa koskaan antaa johtaa itseään.”
Toki tässä puhui koleerikko, joka itse saattoi ajaa takaa vahtimestaria, joka oli liian iloisena tervehtinyt häntä aamulla. Paasikivi itse oli myös saattanut marssia kiukkua puhisten puolustusvoimien komentajaa ”erottamaan”, kun Sotakorkeakoulun katolta oli pudonnut hänen eteensä kadulle jääpuikko.
Mutta itse suuren periaatteen Paasikivi varmasti oli oivaltanut oikein: henkilökohtaiset emootiot eivät saa häiritä valtiomiehen ajattelua, muuten hän ei ole asemansa mittainen. Ja venäläisten ylimielisyydellä ei nytkään ollut siunausta ja se koitui heidän omaksi vahingokseen. Übermut tut selten gut saattoi saksalaisista sananlaskuista pitävä Paasikivi ehkä ajatella kirjoittaessaan muistelmiaan 1950-luvulla.
Vai oliko Stolypin sittenkin aidosti huolissaan Suomesta, joka tarjosi aivan Pietarin vieressä kaiken maailman maksimalisteille ja bolševikeille paikan, jossa kyhäillä pommejaan ja jossa Venäjän laeista vähät välittävä oikeuslaitos suhtautui kummallisen sallivasti itsevaltiuden vastaisiin vehkeilyihin? Kuten Paasikivi itse kertoo arkistolähteeseen viitaten: kaksikymmentä minuuttia ennen loppuaan Pjotr Arkadjevitš sanoi selvästi ja lujasti: ”Tärkeintä on, että sana Suomi kuuluu” (главное, чтобы было слышно слово Финляндия)… Se siis oli kuin olikin itsevaltiaan valtiomiehen viimeisenä huolenaiheena, syystä tai toisesta.
Mutta olkoon miten oli, vuonna 1914 Stolypin oli jo ollut pari vuotta kuolleena ja paitsi komeaa nousukiitoa, Venäjällä oli myös ongelmia. Paljolta ne olivat rakenteellisia. Niinpä Venäjällä kasvoi lakkoliike ja uusi, vuoden 1905 kaltainen ”suuri mullistus” oli reaalinen mahdollisuus. ”Verisen” Nikolain hallinto oli hyvin epäsuosittu.
Kansan rakkauden hallitsijaa kohtaan palautti kuitenkin yllättäen sodan syttyminen vuonna 1914. Se aiheutti valtavan isänmaallisen hurmoksen, joka näyttää hieman tarttuneen suomalaisiinkin. Nyt olisi Venäjällä taas ollut tilaisuus valtiomiestekoihin myös suuriruhtinaskunnassa, joka yhä kärsi Stolypinin läpi runnomista sortotoimista. Suomesta kuuluikin pelkkää hyvää: rautatiet toimivat mallikelpoisesti ja venäläiset matkailijat kiittelivät suomalaisten hyvää suhtautumista. Jopa itse keisari kiitti suomalaisia.
Mutta Stolypinin varjo ei kaikonnut Suomen yltä. Marraskuun lopulla vuonna 1914 lehdet julkistivat ns. suuren venäläistämisohjelman, jonka keskeinen idea oli suuriruhtinaskunnan muuttaminen tavalliseksi venäläiseksi provinssiksi. Näin asia ainakin tulkittiin.
Lähes välittömästi kokoontui Ostrobotnialla pieni seurue, joka pohdiskeli suursodan tarjoamia mahdollisuuksia Suomen irrottamiseksi Venäjästä. Tästä on laskettu jääkäriliikkeen historian alkavan.
Jääkäriliike merkitsi tietenkin täydellistä irtisanoutumista lojaalisuudesta Venäjää kohtaan ja tämä tapahtui vieläpä sodan aikana, jolloin rangaistuksena oli kuolema, tämä periaatehan oli voimassa kaikissa maissa.
Jääkäriliike merkitsi sitä, että siihen liittyneet olivat saattaneet itse armottomiksi, kuten tuonaikainen sanonta kuului ja kuten Jääkärimarssin sanoissa kerrotaan. Heillä ei ollut enää suojelevaa kotimaata ja kohtalo riippui aseiden menestyksestä, mikä aina on ennalta arvaamaton.
Jääkärimarssissa mainitaan myös, että muun kansan ja maan päät olivat painuneet, mikä luultavasti on oikeaan osuva luonnehdinta Suomen mielialoista syksyllä 1914. Stolypinin murhan jälkeen oli yleisenä pyrkimyksenä ollut olla liikaa kiristämättä välejä Venäjään ja uusi pääministeri Kokovtsov vaikuttikin Suomen kannalta edeltäjäänsä lupaavammalta. Lupaukset jäivät kuitenkin lunastamatta.
Vain eräät P.E: Svinhufvudin kaltaiset yksilöt uskalsivat nyt enää uhmata venäläistä virkavaltaa, vaikka tiesivät, mikä odottaa. Mutta toisaalta yleinen lojaalisuuskaan ei saanut palkintoaan. Itse asiassa näytti siltä, että tilanne vain pahenee: suuri venäläistämisohjelma tultaisiin runnomaan läpi sotatilan aikana, Viipurin lääni yhdistettäisiin Venäjään ja yhdenvertaisuuslain mukaisesti venäläiset virkamiehet valtaisivat niiden Svihufvudin kaltaisten vastarintamiesten paikat, jotka uskaltaisivat asettua poikkiteloin. Tulevaisuus oli siis pikimusta, teitpä sitä tai tätä.
Muistutan vielä kerran siitä, että kun sota syttyi, aiheutti se Venäjällä suuren kansallisen hurmoksen. Nyt myös itsevaltias Nikolai II, jota koko Venäjän älymystö oli inhonnut, tuli yhtäkkiä valtavan suosituksi. Jopa Pietarin juutalaiset järjestivät suuren solidaarisuusmarssin, jossa kannettiin keisarin kuvia. Intelligentsijan jäsenet ilmoittautuivat kilvan vapaaehtoisiksi armeijaan.
Venäläiset lehdet antoivat kuvan, että Balkanin slaaviveljiä vastaan oli oikeudettomasti hyökätty ja että jopa Venäjää vastaan oli provosoimatta julistettu sota. Tunne oman asian oikeutuksesta sai venäläiset hetkeksi unohtamaan ne arkiset ongelmat, jotka liittyivät jokapäiväisen leivän hankkimiseen, tulonjakoon ja itsevaltiuden varjopuoliin.
Mutta sota ei ollut lääke näihin ongelmiin, vaan päinvastoin pahensi niitä. Venäjän hallinto, joka oli niin Suomessa kuin muuallakin jatkanut stolypinilaista tietä, oli jo itse asiassa tuomittu. Väkivaltainen sanelupolitiikka aiheutti vastaavan reaktion. Suomessa se merkitsi sitä, että haihatteluksi leimattu itsenäisyysajatus tuli yhä useammalle reaaliseksi vaihtoehdoksi. Aluksi siihen uskoivat vielä harvat.
En suinkaan pyri osoittelemaan niitä yhtäläisyyksiä, jotka ovat Venäjän tämän päivän ja sadan vuoden takaisen tilanteen välillä. Niin isänmaallinen hurmos kuin rakenteelliset ongelmat olivat tietenkin olemassa niin nyt kuin silloin. Suomen ja Venäjän välit ovat kuitenkin, luojan kiitos, nyt aivan eri pohjalla. Meidän maamme ei ole nyt Venäjän provinssi eikä sen virkavaltiaiden mielivallan alainen. Kansainvälinen kriisi ei nyt, luojan kiitos, ole sentään kasvanut maailmansodaksi eikä toivottavasti kasvakaan.
Vuoden 1914 muistelemisella juuri nyt voi kuitenkin olla oma ajankohtainen merkityksensä. Se voi palauttaa meille mieleen, miten nopeita ja perusteellisia historiallisten tilanteiden muutokset saattavat olla. Syksyllä vuonna 1914 ei maailman kansojen enemmistöllä, siinä luvussa suomalaisilla ja venäläisillä, ollut harmainta aavistustakaan siitä, mikä heitä odotti. Monille, ilmeisesti jopa venäläisten enemmistölle, sen korvasi varmuus siitä, että tulevaisuus on uhrausten arvoinen ja historiallinen oikeudenmukaisuus toteutuu. Suomen osalta se piti paikkansa.